Hypatian nimi on Suomessa melko tuntematon, vaikka hän oli ensimmäinen nimeltä tunnettu naispuolinen matemaatikko ja oman aikansa johtavia tieteentekijöitä Rooman valtakunnassa. Hänen kuolemansa maaliskuussa 415 AD tapahtui ajankohtana, jolloin Rooman keisarikunnan valtionuskonnon asemaan päässyt kristinusko, vain sata vuotta aikaisemmin itse vainottu kirkko, alkoi vainota muita ja tukahduttaa ajattelun vapautta. Tänään Hypatiaa arvostetaan tähtitieteen, matematiikan, feminismin ja uuden pakanuuden piirissä. Kerromme seuraavassa hänen historiastaan, töistään ja merkityksestään.
Kristityt hyökkäävät tiedettä, filosofiaa, pakanuutta ja kirjastoja vastaan
Rooman valtakunta oli nähnyt kristityissä ensin yhteiskuntarauhaa uhkaavan kultin, mutta keisari Konstantinus huomasi po. opin käyttökelpoisuuden vallan keskittämistä kaipaavan keisarikunnan politiikan välineeksi. Hänen seuraajansa, joka historiankirjoissa tunnetaan Julianus "Luopiona", yritti niinsanotusti "palauttaa pakanuuden". Tämä sanonta tarkoittaa sitä, että hän salli kansan avata uudelleen vanhoja temppeleitä, joihin he olivat kiintyneet, ja antoi kristittyjen karkoittamien oppineiden palata tieteellisen työnsä ääreen, sekä antoi myös harhaoppisuudesta syytetyille kristillisille piispoille takaisin heidän virkansa, eli hänen poliittinen ohjelmansa oli uskonnonvapaus. Julianuksen on täytynyt olla hyvin paha ihminen?
Julianus oli ajattelutavaltaan uusplatonilainen, mitä suvaitsemattomat kirkkoisät eivät unohtaneet hänen kuolemansakaan jälkeen. Viisitoista vuotta Julianuksen jälkeen Roomaa hallitsi keisari Theodosius, kristillinen kiihkoilija, joka otti käyttöön kuolemanrangaistukset kirkon vastustajien lannistamiseen. Erityisesti "kerettiläiset" kristityt, manikealaiset ym., olivat hänen kohteenaan. Thessalonikissa tämä hyvä hallitsija tapatti yhdelläkertaa n. 15 000 ihmistä. Se kristillisyys, jonka tunnemme inkvisiosta ja noitavainoista oli löytänyt muotonsa.
Theodosiuksen huomio kohdistui nyt antiikin mysteerikultteihin, joista tunnetuin ja merkittävin oli Eleusiin mysteerit, lähellä Ateenaa vietetty ikivanha traditio, ja antiikin sivistyksen keskukseen, Aleksandrian yliopistoon ja kirjastoihin.
Keisari Konstantinuksen aikana kirkon papit olivat jo ottaneet valvontaansa suuren kirjaston, Museionin. Serapiksen temppelin yhteydessä toimi toinen mittaamattoman arvokas kirjastokompleksi, Serapion, ja se oli yhä pakanoiden käsissä.
Serapionissa opetti siihen aikaan suosittu filosofi Olympius, jota Aleksandrian suvaitsematon ja raakalaismainen arkkipiispa Theophilus ei sietänyt. Samainen piispa oli jo kunnostautunut ryöstämällä Osiriksen ikivanhan temppelin, ja kuljetuttamalla sen pyhäinkuvat torille pilkattaviksi, mikä oli aiheuttanut mellakointia. Pyhäinhäväistyksestä suuttuneet kansanjoukot olivat paenneet Theophiluksen kutsumia sotilasosastoja Serapiksen temppeliin, Olympiuksen suojiin. Kristitty keisari sai tästä hyvän syyn antaa v.398 AD (AD="armon vuonna") käskyn tuhota sekä temppelin että Serapionin.
Kristittyjen fanaatikkojen laumat kiiruhtivatkin toteuttamaan keisarin määräystä. Temppelirakennus revittiin maantasalle, Serapiksen kuvapatsas hakattiin kappaleiksi, ja sen osia kuljetettiin pitkin katuja häpäistävinä. Talebaneilla on siis esikuva: Kristityt.
Temppelin ja kirjaston tuhoamisessa, ja mellakoissa, kuolleet huligaanit julistettiin myöhemmin kirkon toimesta marttyyreiksi eli pyhiksi.
Mysteeri-kulttien ja pakanallisten kirjastojen tuhon jälkeen kristittyjen tiellä oli vielä kolmas este: Neoplatoninen koulukunta. Theophiluksen seuraaja Aleksandrian arkkipiispana, Kyrillos (Cyril), joka astui virkaansa v. 412 AD, sai tämän tehtäväkseen.
Varhainen katolinen kirkko oli lainannut kaiken rekvisiittansa vanhemmilta kulteilta, siis "pakanoilta". Tämän plagioinnin kätkeminen oli yksi lisäsyy vanhojen arkistojen ja muistitiedon tuhoamiseen. Arkkipiispa Kyrillos on tässä suhteessa mielenkiintoinen henkilö, sillä juuri hän otti kirkolliseen käyttöön pakanallisista temppeleistä riistettyjä Isiksen kuvapatsaita, joiden nyt väitettiin esittävän Mariaa, Jeesuksen äitiä jota Kyrillos oli korottamassa "Jumalan Äidin" asemaan.
"Kristillistetyt" Isikset ja Kybelet tunnetaan "Mustina Madonnoina", ja niitä lienee vielä joissakin kirkoissa (Moulinsin katedraali, "Neitsyen kappeli" Lorettossa, Pyhän Stefanin kirkossa Genovassa, P.Franciscuksen kirkossa Pisassa)
Kyrillos, joka julistettiin myöhemmin pyhäksi, toteutti kirkollisen hyökkäyksen uusplatonilaisia vastaan murhauttamalla Hypatia Aleksandrialaisen, neoplatonilaisen filosofin ja kaupungissa hyvin kunnioitetun henkilön vuonna 414 jKr. Tämän jälkeen Aleksandrian neoplatoninen koulu suljettiin, ja oppineet hajaantuivat maailmalle.
Välimeren maailman perinteisten kansanuskontojen, suurten temppelien, mysteerikulttien, filosofikoulujen, yliopistojen akateemisen vapauden, pakanallisen maailman tietoutta tallentavien kirjastojen, kilpailevien "urbaani-uskontojen" (mitralaisuus, jne.), ja Kristuksen perinnön erilaisten tulkintojen tultua hävitetyiksi kirkollisella hierarkialla oli nyt koko valtakunta käsissään, ja yksiarvoisen totalitaristisen henkisen despotian rakentaminen saattoi tosissaan alkaa.
Jos kristillisen pimeyden aikakauden täytyy katsoa alkaneen jostakin tapahtumasta, se voi olla juuri Hypatia Aleksandrialaisen raakalaismainen murha.
"Itseään kunnioittavan yksilön ei tule koskaan hyväksyä lopullisesti mitään kaavamaista dogmaattista uskontoa."
Hypatia Aleksandrialainen
Hypatian elämä ja kuolema
Hypatia Aleksandrialainen syntyi arvostettuun perheeseen. Hänen isänsä, Aleksandrian yliopiston matematiikan professori ja filosofi Theon, opetti ainoan jälkeläisensä tuntemaan antiikin sivistuksen saavutukset, ja valmensi häntä jo varhain matematiikassa. Myöhemmin Hypatia toimikin isänsä assistenttina, viimeistellen eräitä tämän julkaisuja.
Hypatia täydensi opintojaan Ateenassa, missä hän sai kosketuksen neoplatoniseen filosofikoulukuntaan, jonka Iamblichus, Plotinus ja Porphyry olivat noin sata vuotta aikaisemmin perustaneet. Hän piti itseään siitä alkaen uusplatonilaisena.
Uusplatonilaisten mielestä äärimmäinen todellisuus on ajattelun ja kielen tavoittamattomissa. Ihmisellä ei ole älyllistä kapasiteettia ymmärtää täydellisesti sekä perimmäistä todellisuutta että seurauksia sen olemassaolosta.
"Uusplatonilaisuus on jatkuvasti kehittyvä filosofia, joka ei tarjoa lopullisia tuloksia ihmiselle, jonka tajunta on rajoittunut. Elämä on jatkuvaa muutosta, ja mitä enemmän kuljemme eteenpäin, sitä enemmän voimme ymmärtää. Niiden asioiden käsittäminen, jotka ovat välittömästi ovellamme, on paras tapa oppia käsittämään ne jotka ovat niiden ulkopuolella."
Hypatia
Palattuaan kotikaupunkiinsa, Hypatia sai dosentuurin Museionissa, ja alkoi pitää oppitunteja. Hänen luennoistaan tuli pian varsin suosittuja, mihin ei vähimmin vaikuttanut hänen loistava puhetaitonsa, syvällinen viisautensa ja niihin yhdistynyt nuoren naisen hämmästyttävä kauneus. Hänestä tuli myös Aleksandrian platonisen koulun esimies vuonna 400 jKr., 30:n ikäisenä.
Hypatian opettajan maine ulottui laajalle, ja hänen luokalleen tuli oppilaita Konstantinopolin, Kyrenen ja muiden kaupunkien varakkaimmista suvuista.
Aleksandrian vaikutusvaltaisimmat perheet kelpuuttivat nuoren filosofin seuraansa, ja hän sai tilaisuuden tutustua kaupungin merkittävimpiin henkilöihin. Prefekti Orestes, joka oli Aleksandrian ylin hallintoviranomainen, oli Hypatian läheinen ystävä ja vaikuttui myös hänen näkemyksistään. Eräs Hypatian lahjakkaimmista oppilaista oli myöhemmin Ptolemaisin piispana toiminut Synesius Kyreneläinen, jonka kirjeenvaihto Hypatian kanssa on säilynyt.
Toiset lähteet mainitsevat Hypaian olleen naimisissa filosofi Isidoren kanssa, toisten mukaan hän pysyi koko elämänsä naimattona tai neitsyenä.
Uusplatonisen koulukunnan viimeiset vuodet olivat sen parasta aikaa. Jatkaen uuspalatonilaisten aloittamaa työtä, Hypatia esitteli mahdollisuuden yhtenevyyteen yksilöllisen itsen ja itsen sinänsä välillä. Seuraten Ammonius Saccasia hän osoitti kaikkien uskontojen ja identiteettien samankaltaisuuden lähtökohdissaan.
Neoplatonilaiset omaksuivat Aristoteleen induktiivisen päättelymetodin, jolla he tarkastelivat kristillisten dogmien horjuvia perusteita. Uusi mystiikkaan kääntynyt uskonto ei voinut sietää sellaista.
Kun nuori loistava luennoitsija käytti kateederiltaan täysien luentosalien lumoutuneen yleisön edessä viileän rauhallisesti järjellisen erittelyn työkalua metafyysisiin allegorioihin, jotka kristinusko oli omaksunut dogmeikseen, avaten kristillisen mystiikan paiseet kaikkien tieteen sääntöjen mukaan kiinnostuneiden kuulijoiden nähtäväksi, kuin ratkaisisi matematiikan probleemaa, -ja tämä luennoitsija oli vielä nainen, kyseessä oli jotain sellaista, mihin ajattelun vapauden auktoriteettiuskoon vaihtaneet kristityt eivät voineet vastata muulla kuin väkivallalla.
"Henki kuin Platonin, vartalo kuin Afroditen", sanoivat aikalaiset tuosta ylivoimaisen älykkäästä, häikäisevästä puhujasta, joka tiedonhalunsa, moraalinsa ja rehellisyytensä takia oli kristillisen synkkyyden ja suitsutuksen hämärtämissä loukoissa piileskelevän tunkkaisen mystiikan ja epä-älyllisen valheen vihollinen. Elämälle selkänsä kääntäneet ja kritiikin auktoriteettiuskoon vaihtaneet fanaatikot flagellantismiin taipuvaisine kannattajajoukkoineen eivät voineet suvaita hänen olemassaoloaan.
Aleksandrian uuden piispan Kyrilloksen kaltaiset kristityt eivät voineet löytää Hypatiasta mitään piirrettä, mihin samaistua: Hän oli pakana, eikä halunnut kieltää muilta näiden uskontoa; Hän oli varakas eikä halunnut haalia omaisuuksia, joita hän ei olisi tarvinnut mihinkään; Hän oli vaikutusvaltaisten kansalaisten tuttu, ja häntä kuunneltiin, joten hänen ei tarvinnut tavoitella valtaa itselleen.
Kiihkokristityistä varmaankin tuntui siltä, että heidän syvästi vihaamansa Hypatia ei viitsinyt edes vihata heitä, vaan ainoastaan sääli laiskanlaisesti fanaatikkoja näiden henkisen takapajuisuuden tähden, eikä halunnut vihollisiaan teloitettaviksi, kidutettaviksi tai edes vankilaan, kuten he. Todella raivostuttavaa erilaisuutta.
Nuori Kyrillos, jonka kristillinen kirkko oli nostanut mitättömyydestä "temppelin harjalle", kieltäytyi elämän mukavuuksista, mutta himoitsi sitäkin enemmän vihollistensa tuhoa. Hänen on täytynyt vihata Hypatiaa samalla tavalla, kuin tietynlainen sairas vihaa terveitä.
Neoplatonistit näyttivät tiedon valoa uskon pimentämiin nurkkauksiin, ja yllättivät kristilliset väärentäjät ja ideavarkaat itseteossa. Monopoliasemaan pyrkivä kirkko ei voinut sallia ainuttakaan vaihtoehtoa, sillä silloin ajatuksen vapautta olisi jäänyt jäljelle. Tämä on totalitaaristen ideologioiden yleinen ominaisuus myös meidän aikanamme, ja marxilaiset saivat havaita, että kommunistinen diktatuuri joutui sukupolvesta toiseen vahtimaan mielipidevankeja leirien saaristossa, ja romahti heti kun höllensi ohjaksia. Rooman keisarikunnan kristillinen valtionuskonto oli saman logiikan vanki.
Kun kristilliset opinkappaleet ja rituaalit olivat luvatonta lainaa "pakanallisilta" kulteilta ja filosofioilta, ketään todistajaa ei saanut jättää jäljelle osoittamaan sormellaan ja huudahtamaan: "Katsokaapas, eikös tuo pyhä kolminaisuus ole..."
Uusi maailmanjärjestys, jota sekä Konstantinuksen jälkeiset keisarit, että paavillinen kirkko suunnittelivat, käsitti keisarin absoluuttisen vallan maan päällä, ja Jumalan samanlaisen despotian henkimaailmassa. Kun uusplatonilaisuus tarjosi sivistyneistölle tilaisuuden olla olematta kiihkokristitty, sillä ei ollut "paikkaa majatalossa".
Hypatia, akateemisena kansalaisena ja johtavien sukujen pöytävieraana, ei ehkä tullut ajatelleeksi, että hän itse olisi fyysisessä vaarassa kaupungissa, jossa vallitsi laki ja järjestys, ja keisarillinen sotaväki ja virkakoneisto oli siitä huolehtimassa. Aikakaudet olivat kuitenkin vaihtumassa, eikä mikään ollut enää varmaa. Maaliskuussa vuonna 415, paaston aikaan, Aleksandrian nuoren ja fanaattisen arkkipiispan Kyrilloksen kannattajiin lukeutuvia munkkeja ja maallikkoja alkoi kerääntyä Museionin edustalle. Heidän joukossaan oli raa´an näköisiä miehiä, joiden tiedettiin aiemmin vierailleen kirkolle vastenmielisten henkilöiden luona ikävin seurauksin. Laumaa johti "Peter Lukijana" tunnettu agitaattori.
Eräs Hypatian suosituista luennoista oli juuri päättymässä, ja ajuri toi yliopiston pääovelle, portaiden juureen, vaunut Hypatiaa varten. Hän astui ulos rakennuksesta, nousi ajoneuvoihin välittämättä veisaavasta ja huutelevasta uskonkiihkoilijoiden joukosta, mutta silloin alkoi tapahtua. Synkkä ihmismassa ympäröi vaunut, joukosta irtautui pari määrätietoisesti toimivaa roikaletta, jotka repivät filosofin alas vaunuista, huutoon ja kiljuntaan yltyvän uskovaisen lauman tavoitettavaksi. Hänen vaatteensa revitään päältä, ja hänet raahataan lähellä sijaitsevaan Caesareionin kirkkoon. Pimeässä ja tungokseen asti täyttyvässä kirkossa hänet sysätään pääkuorin portaille, kuin alttarille, uhoavan joukon nähtäväksi. Hypatia Aleksandrialainen onnistuu hetkeksi ravistautumaan irti vainoojiltaan, ja seisoo lumivalkeana vastakohtana mustanpuhuvalle järjettömäksi yllytetylle ihmisjoukolle. Hän avaa suunsa sanoakseen jotakin, mutta juuri silloin Peter Lukija lyö hänet maahan. Jossain särjetään ruukkuja, ja teräviä sirpaleita ilmestyy uskovaisten käsiin. Kiihkoissaan toisiaan tönivä lauma syöksy uhrinsa kimpuun, nylkee, silpoo ja repii jäseniä kappaleiksi. Kirkon seinät ja lattia, sekä munkkien ja maallikkojen vaatteet, kädet ja kasvot värjäytyvät verestä ja roiskeista, ja uskonnollinen hurmos saavuttaa kliimaksinsa.
Ruumiinkappaleita mukanaan kuljettavat, hospotipomiluita hoilaavat ja riemuissaan hihkuvat, ukonnollisten aktivistien laumat riehuvat kaupungilla iltaan asti. Marssivat kaduilla uskonnollisia lauluja laulaen ja ikkunoita rikkoen. Kunnon kansalaiset sulkeutuvat taloihinsa synkän odotuksen vallassa. Piispa Kyrillos oli näyttänyt mahtinsa.
Hypatian jäännökset poltettiin kaupungin muurien ulkopuolella, paikassa jota kutsutaan Cinaroniksi. Keisarin nimittämä prefekti Orestes, joka ei voinut olla varma pääkaupungin poliittisesta tuesta, oli menettänyt tärkeimmän aleksandrialaisen tukijansa, ja Kyrillos oli antanut todisteen kyvystään toimia vastoin maallisten viranomaisten tahtoa. Oresteen kannattajakuntansa hajosi, ja hän joutui jättämään kaupungin.
Kaupungin ylin siivilihallintoelin, konsiili, yritti vielä vastustaa Kyrilloksen laittomuutta vetoamalla keisariin, mutta tämä ei edes vastannut heille, vaan pysyi merkitsevästi vaiti Hypatian murhasta. Syylliset eivät saaneet minkäänlaisia rangaistuksia, vaan kristityt juhlivat heitä miltei pyhimyksinä. Tapauksen jälkeen uusplatonisen filosofikoulun henkiinjääneet jäsenet poistuivat Aleksandriasta, osa maanpakoon, ja Rooman keisarikunnan alamaisille alkoi selvitä, että ajat olivat muuttuneet.
Antiikin sivistyksen viimeinen valonpilkahdus horisontissa oli sammunut, ja valtakunnan hengenravinnosta vastasivat vast´edes pyhäksi julistettavan Kyrilloksen kaltaiset pikkusielut, joille tiedon korkein aste tarkkanäköisyys kirkon pyhän opin monoliittisuutta uhkaavien poikkeaminen löytämisessä.
"Säilytä oikeutesi ajatella. Jopa virheellinen ajattelu on parempaa kuin jos ei ajattele lainkaan."
Hypatia Aleksandrialainen
Riane Eisler Hypatiasta
Kirjan Malja ja miekka ("The Chalice and the Blade" 1987; WSOY 1988, suomennos Satu Hassi) kirjoittaja Riane Eisler on kansainvälisesti tunnettu asiantuntijana ja luennoitsijana feminismiä ja rauhaa koskevissa kysymyksissä. Hänet tunnetaan myös Marija Gimbutasin neoliittista Eurooppaa koskevien tulosten popularisoijana, ja em. kirja perustuu suurelta osin Gimbutasin työstä tehtyihin johtopäätöksiin. Puheenvuoro Eislerille: "Vuosien varrella Euroopan pakanoiden käännyttämistä kristinuskoon ruvettiin käyttämään puolusteluna sille, että jälleen nostettiin arvoon herruuden periaate: Vahvemman oikeus. Kaikki, jotka eivät halunneet omaksua virallista kristinuskoa (Tuomio koskee siis myös poikkeavia kristillisiä näkemyksiä. toim.huom.), oli kukistettava tai käännytettävä väkisin. Lisäksi oli järjestelmällisesti tuhottava "pakanalliset" temppelit ja pyhätöt, "epäjumalankuvat". Oli suljettava muinaiset kreikkalaiset akatemiat, joissa "kerettiläistä" tutkimusta yhä harjoitettiin.
Kirkko antoi vallankäytölle niin tehokkaan "moraalisen" oikeutuksen, että kesti yli tuhat vuotta, renesanssin aikaan asti, ennen kuin taiteessa tai kokemusperäisen tiedon alalla voitiin ilmaista mitään, millä ei ollut kirkon "siunausta". Tiedon jäjestelmällinen tuhoaminen, johon kuuluivat muun muassa kirjaroviot, suoritettiin niin perusteellisesti, että se levisi jopa Euroopan ulkopuolelle, kaikkialle minne kirkon arvovalta ylettyi.
Vuonna 391, Theodosius I:n aikana, läpeensä androkraattisiksi muuttuneet kristityt polttivat Aleksandrian suuren kirjaston (Oikeasti Serapionin, ei Museionia. Eislerin erehdys ei muuta ajatusta. toim.huom.), yhden viimeisistä muinaisen viisauden ja tiedon säilytyspaikoista. Pyhäksi Kyrillokseksi (St.Cyril) myöhemmin julistetun miehen, Aleksandrian piispan, avustamat ja rohkaisemat munkit hakkasivat kappaleiksi huomattavan matemaatikon, tähtitieteilijän ja filosofin, Hypatian, joka kuului Aleksandrian uusplatoniseen filosofiseen koulukuntaan.
Kyrilloksen mukaan oli hävytöntä, että tämä nainen, nykyisin yhdeksi kaikkien aikojen suurimmista oppineista tunnustettu, oli rohjennut opettaa miehiä, ja näin muodoin rikkonut Jumalan käskyä."
"Malja ja miekka", s.178-79, WSOY 1988
Bysantin ensyklopedia "Suda" Hypatiasta
"Hypatia, geometrikon ja filosofin Theon Aleksandrialaisen tytär, on itsekin hyvin tunnettu filosofi. Hän oli filosofi Isidoruksen vaimo, ja hän menestyi hyvin keisari Arcadiuksen aikana. Hän toimitti kommentaarin Diophantuksesta, ja hän kirjoitti myös teoksen, joka tunnetaan Astronomisena Kaanonina ja kommentaarit Apolloniuksen Kartioista. Hänet revittiin kappaleiksi aleksandrialaisten toimesta, hänen ruuminnsa häpäistiin ja hajotettiin koko kaupunkiin. Tämän aiheutti kateus ja hänen ylittämätön viisautensa erityisesti astronomian alueella. Joidenkin mielestä Cyril on vastuussa tästä törkeästä rikoksesta, toiset syyttävät aleksandrialaisten myötäsyntyistä hurjapäisyyttä, joka vaikuttaa monissa heidän piispoissaankin, esimerkisi George ja Proterius
Koskien filosofi Hypatiaa ja aleksandrialaisten kapinanlietsontaa
Hypatia oli syntynyt, kasvatettu ja koulutettu Aleksandriassa. Koska hän oli älykkäämpi kuin isänsä, hän ei ollut tyytyväinen isältään saamaansa opastukseen matematiikassa. Hän harrasti myös ahkerasti kaikkea filosofiaan liittyvää.
Naisella oli tapana pukea ylleen filosofin viitta, kulkea kaupungin keskustassa ja tulkita Platonia, Aristotelesta tai kenen tahansa filosofin töitä niille, jotka halusivat kuunnella häntä. Tuloksena asiantuntemuksestaan opetuksessa hän nousi kansalaishyveiden huipulle. Hän oli sekä oikeamielinen että siveellinen, ja pysyi aina neitsyenä.
Hän oli niin kaunis ja hyvinmuodostunut, että eräs hänen oppilaistaan rakastui häneen niin, ettei voinut hillitä itseään, vaan ilmaisi tunteensa opettajalleen. Hypatian kerrotaan kehoittaneen tätä etsimään helpotusta tuskaansa musiikista. Tosiasiassa tämä tarina musiikista on virheellinen. Todellisuudessa hän esitti ihailijalleen kuukautisistaan tahriutuneet rievut, ja sanoi: "Tässä on se mitä rakastat, nuori mies, eikä se ole kaunista!" Nuorukainen oli tästä niin yllätetty, että hän muutti mielensä ja hänen sydämensä kääntyi.
Kuten Hypatia oli kuuluvaääninen ja kaunopuheinen esiintyessään puhujana, hän oli harkitseva ja sivistynyt teoissaan. Koko kaupunki todella rakasti ja kunnioitti häntä merkittävällä tavalla, mutta kaupungin hallitsijat ensimmäisestä alkaen kadehtivat häntä, kuten myös Ateenassa usein tapahtuu. Filosofia itse on kadonnut, mutta sen nimi nähdään silti yhä mahtavana ja kunnioitettavana niille, jotka harjoittavat johtajuutta valtiossa.
Niinpä tapahtui eräänä päivänä, että Kyrillos, oppositiota johtava piispa, kulki Hypatian talon ohi ja näki suuren joukon ihmisiä hevosineen hänen ovensa edustalla. Toiset lähdössä, toiset tulossa ja osa pysytteli ympärillä. Kun hän kysyi miksi nämä ihmiset ovat koolla ja mitä on tämä hyörinä, hänen seuralaisilleen kerrottiin, että tämä oli filosofi Hypatian talo ja he ovat tervehtimässä häntä. Kun Kyrillos ymmärsi tämän, häneen iski heti sellainen kateus, että hän alkoi välittömästi vehkeillä Hypatian murhaa, ja mahdollisimman inhottavaa tapaa sen toteuttamiseen.
Kun Hypatia tuli ulos talostaan tavalliseen tapaansa, lauma armottomia ja hurjapäisiä miehiä, joita pelätään sekä kirkollisen rangaistusten (divine punishment) että yksityisten kostotoimien suorittajina, hyökkäsi ja kaatoi hänet alas, mikä oli rikollinen, törkeä ja kiittämätön teko heidän isänmaataan kohtaan.
Keisari oli vihainen, ja olisi kostanut Hypatian kuoleman, ellei Aedesiusta olisi lahjottu. Siksi hallitsija peruutti rangaistuksen ja jätti sen jälkeläistensä perittäväksi. Näiden tapahtumien muisto elää vielä aleksandrialaisten mielissä."
Sockrates Scholasticus Hypatiasta
Aleksandriassa oli nainen nimeltään Hypatia, filosofi Theonin tytär, jolla oli niin laajat tiedot kirjallisuudessa ja tieteessä, että hän sivuutti kaikki aikansa filosofit. Platonin ja Plotinuksen seuraajana hän selitti filosofian periaatteita kuulijoilleen, joista monet tulivat pitkien matkojen takaa saamaan ohjeita ja neuvoja. Jatkuvalla pyrkimyksellä itsensä kehittämiseen hän oli saavuttanut sellaisen mielentyyneyden, itsehillinnän ja luontevan käytöksen, etteivät ne kerrat, jolloin hän esiintyi julkisesti viranomaisten paikallaollen, jääneet harvinaisiksi, eikä hän tuntenut oloansa vaivaantuneeksi osallistuessaan miesten kokoontumisiin.
Ja poikkeuksellisen hyveellisyytensä ja arvokkuutensa ansiosta hän sai miehiltä entistä enemmän arvonantoa, mutta silti hänestäkin lopulta tuli sen poliittisen kateuden uhri, joka siihen aikaan oli vallalla. Kristitty väki alkoi levittää herjaavia huhuja hänen toistuvista keskusteluistaan Orestesin kanssa, väittäen, että se oli hän, joka esti Orestesta tekemästä sovintoa piispan kanssa. Siksi jotkut heistä hyökkäsivät kuuman kiihkon vallassa, jonka yllyttäjänä oli eräs puhuja nimeltään Peter, estämään Hypatian kotiinpaluun. Raastettuaan hänet ulos vaunuistaan he veivät hänet Caesareum -nimiseen kirkkoon, jossa he riisuivat hänet ilkialastomaksi ja murhasivat tiilellä (*1) (viiltelemällä).
Revittyään hänen ruumiinsa kappaleiksi, he veivät hänen runnellut jäsenensä Cinaroniksi kutsuttuun paikkaan, ja polttivat ne siellä. Tämä tapaus tuotti ei suinkaan vähäistä häpeää - ei ainoastaan Kyrillokselle, vaan koko Alexandrian kirkolle. Ja varmastikaan ei mikään voi olla kauempana kristillisestä hengestä kuin salliva suhtautuminen joukkomurhiin, taisteluihin ja sen kaltaisiin toimituksiin. Tämä tapahtui maaliskuussa paaston aikana, Kyrilloksen ollessa piispana neljättä vuotta, Honoriuksen kymmenentenä konsulivuotena ja kuudentena vuotena keisari Theodosiuksen hallintokautta.
Viitteet:
*1. Kreikkalainen sana ostrakois merkitsee kirjaimellisesti "osterinkuorta", mutta sitä käytetään myös puhuttaessa keramiikankappaleista ja talojen kattotiilistä.
Nikean piispa Johannes Hypatiasta "Kronikassaan"
Piispa Johanneksen väritetty ja puolueellinen lausunto antaa Aleksandriasta kuvan kaupunkina, jossa hellenistinen sivistys, kristillinen suvaitsemattomuus ja eriytynyt juutalaisyhteisö ottivat mittaa toisistaan. Johanneksen sanat paljastavat myös kirkon piirissä vallinneen suhtautumisen toisinajatteleviin kohdistuneeseen väkivaltaan.
"Tapahtui niinä päivinä, että Aleksandriaan ilmestyi nais-filosofi, pakana nimeltään Hypatia, joka oli täysin omistautunut magiikalle, astrolabeille ja musiikki-instrumenteille, ja hän petkutti monia ihmisiä saatanallisilla metkuillaan. Niiden avulla hän sai osakseen myös kaupungin kuvernöörin rajattoman kunnioituksen, ja kuvernööri luopui tavastaan osallistua jumalanpalvelukseen, ja johdatti monia muitakin uskovaisia pois kirkon piiristä Hypatian luokse antaen näiden epäuskoisten kokoontua omassa talossaan.
Ja eräänä tiettynä päivänä kun he olivat pitämässä hauskaa eräässä teatterinäytöksessä, johon kuului myös tanssia, kaupungin kuvernööri antoi käskykirjeen koskien julkisia näytöksiä Aleksandrian kaupungissa. Ja kaikki kaupungin asukkaat olivat kokoontuneet sinne (teatteriin). Nyt Kyrillos, joka oli nimitetty patriarkaksi Theophiluksen jälkeen, oli innokas saamaan täsmällisiä tietoja käskykirjeestä. Ja siellä oli eräs mies nimeltään Hierax, älykäs ja ymmärtäväinen kristitty, jonka tapana oli pilkata pakanoita, mutta joka oli maineikkaan Isä patriarkan harras seuraaja ja kuuliainen hänen kehoituksilleen. Hän oli myös hyvin oppinut kristillisessä uskossa. (Tämä mies oli tullut teatteriin saadakseen tietää käskykirjeen sisällön.)
Mutta kun juutalaiset näkivät hänet teatterissa he huutelivat: "Tuo mies ei ole tullut tänne missään hyvässä tarkoituksessa, vaan ainoastaan saadakseen aikaan kaaosta." Ja prefekti Orestes oli tyytymätön pyhän kirkon jäseniin, ja niin Hierax vangittiin ja tuomittiin julkiseen rangaistukseen teatterissa, vaikka hän oli täysin syytön. Ja Kyrillos julmistui kaupungin kuvernöörille tästä teosta kuten myös siitä, että hän oli tuominnut kuolemaan erään maineikkaan Ammonius -nimisen munkin (*1) Pernodj:n luostarista (Nitrian autiomaassa), ja myös muita munkkeja. Ja kun viranomainen (*2) kuuli tästä, hän lähetti juutalaisille seuraavan viestin: "Lopettakaa vihollisuutenne kristittyjä vastaan."
Mutta he kieltäytyivät kuuntelemasta mitä kuulivat, koska he paistattelivat prefektin heille antamassa tuessa, ja tekivät ilkitöitä ilkitöiden perään ja laativat salakavalia juonia toteuttaakseen joukkomurhan. Ja yöllä he asettivat omia miehiään vartioon kaikille kaupungin kaduille, ja huusivat: "Athanasiuksen apostolinen kirkko on tulessa: tulkaa sen tueksi, kaikki kristityt!" Ja kristityt, jotka kuulivat heidän huutonsa tulivat juosten, täysin tietämättöminä juutalaisten juonesta. Ja kristittyjen tullessa astuivat juutalaiset esiin ja ilkeästi murhasivat heidät , ja vuodattivat monien verta, vaikka he olivat viattomia.
Ja aamulla, kun hengissä säilyneet kristityt kuulivat juutalaisten suorittamista pahoista teoista, he ilmaisivat itsensä patriarkalle. Ja kaikki kristityt kerääntyivät yhteen ja marssivat vihoissaan juutalaisten synagogiin, ottivat ne haltuunsa, puhdistivat ne ja vihkivät ne kirkoiksi. Ja yhden niistä he nimittivät Pyhän Yrjön mukaan. Ja juutalaiset salamurhaajat he karkoittivat kaupungista ja ottivat ryöstösaaliikseen kaiken heidän omaisuutensa ja ajoivat heidät pois täysin paljaiksi ryöstettyinä., ja prefekti Orestes oli täysin kykenemätön antaamaan heille minkäänlaista apua.
Ja sillä seudulla suuri joukko ihmisiä kääntyi tuomari Peterin ohjauksessa uskomaan Jumalaan. Peter oli kaikella muotoa ihanteellinen uskossaan Jeesukseen Kristukseen ja hän julisti etsittäväksi naisen joka oli pettänyt kaikkia kaupunkilaisia ja kuvernööriä taikatempuillaan. Ja kun he saivat tietää missä hän oli, he lähtivät sinne ja löysivät hänet istumasta korkeassa tuolissa, ja saatuaan hänet tulemaan alas he raahasivat häntä mukanaan, kunnes tulivat suureen kirkkoon, nimeltään Ceasarion.
Tämä tapahtui paaston aikaan. Ja he riisuivat hänen vaattensa ja laahasivat häntä pitkin kaupungin katuja, kunnes hän kuoli. Ja he kantoivat hänet erääseen paikkaan nimeltään Cinaron, ja polttivat hänen ruumiinsa tulessa. Ja ihmiset ympäröivät patriarkka Kyrilloksen nimittäen häntä "Uudeksi Theophilukseksi", koska hän oli tuhonnut epäjumalanpalveluksen viimeiset jäänteet kaupungista.
Viitteet:
*1 Mainittu Ammonius lienee hyökännyt Aleksandrian prefektin Oresteen kimppuun, mitä ei voitu jättää rankaisematta kuolemalla, koska prefekti oli keisarin vallan henkilöitymä.
*2 Tarkoittanee Kyrillosta.
Hypatian tieteellinen työ
Hypatian oletetaan toimineen jo nuoruudessaan isänsä Theonin assistenttina ja toimittaneen hänen kolmannen teoksensa Ptolemaioksen "Almagestin" kommentaarit. Hänen omia julkaisujaan ovat 13-osainen kommentaari Diophantus Aleksandrialaisen "Aritmetiikkaan", kommentaari Apollonius Pergalaisen "Kartioihin", ja "Astronominen Kaanon". Kaikki nämä teokset ovat kadonneet.
Geometriassa Hypatia jatkoi Apolloniuksen työtä kolmion jakamisesta, sekä kehitti hyperbelin, parabelin ja ellipsin käsitteitä.
Teoreettisen työn lisäksi Hypatia oli pätevä myös tekniikassa, mikä ala vasta meidän aikanamme aletaan myöntää myös naisten osaamiselle mahdolliseksi. Hän kehitti erilaisia kojeita, joista tiedetään hydroskooppi.
Tähtitieteen alueella Hypatia osallistui astrolabin, luultavimmin 170 jKr. keksityn mittauskojeen kehittämiseen.
Matematiikan ja astronomian lisäksi hän toimi vuodesta 400 jKr. Aleksandrian uusplatonilaisen filosofikoulun esimiehenä koulun lakkauttamiseen asti.
Hypatia Aleksandrialaisen tieteellisestä työstä on ilmestynyt ainakin Michael A.B. Deakinin (Monash University) kirjoitus "Hypatia and Her Mathematics", julkaisussa "The American Mathematical Monthly" (Mathematical Association of America, v. 101, no. 3, March 1994, pp. 234-243.). Tiedemaailma ei siis ole unohtanut yhtä antiikin viimeisistä suurista tieteentekijöistä.
Maria Dzielska: Hypatia Aleksandrialainen
Rooman ja antiikin historian professori Maria Dzielska Jagellon yliopistosta Krakovassa kiinnostui Hypatiasta, ja kirjoitti hänestä kirjan "Hypatia of Aleksandria". Kirjan esittelyteksti antaa kuvan nykyisesta Hypatian henkilöön kohdistuvasta kiinnostuksesta.
Hypatia Aleksandrialainen, loistava matemaatikko, kaunopuheinen uusplatonisti ja kauneudestaan kuulu nainen, murhattiin brutaalisti kristityn roskajoukon toimesta kotikaupungissaan Aleksandriassa vuonna 415. Siitä alkaen hän on ollut legenda. Tutkimuksessaan Maria Dzielska tavoittaa legendan takaa todellisen tarinan Hypatian elämästä ja kuolemasta, ja uuden näköalan hänen värikkääseen maailmaansa.
Historioitsijat, runoilijat, viktoriaaniset novellistit ja nykyajan feministit ovat nähneet Hypatian symbolina, kukin omalla tavallaan. Hänet on nähty katovan klassisen kulttuurin ja tiedon vapauden personoitumana, nousevan fanaattisen kristillisyyden ja humanismin yhteentörmäyksen symbolina, tai seksuaalisen vapauden edustajana.
Dzielska näyttää meille, kuinka voittajat käyttivät Hypatian legendaa omiin tarkoituksiinsa vääristellen todellista historiaa. Hän kuljettaa meidät Hypatian päivien Aleksandriaan. Kaupunkiin, jossa Museion ja kirjasto olivat vielä olemassa, pakanallisuus ja Pyhä Cyril (Kyrillos) kyräilivät toisiaan. Kaupungista löytyi niin menestyvä juutalainen yhteisö -sekin Cyrilin vihaamana- kuin eloisa kreikkalainen kulttuuri, filosofien keskustelupiirit, matemaatikot, tähtitieteilijät, ja militantit kristityt, joilla oli oma asenteensa kaikkia edellä mainittuja kohtaan.
Hypatian etevän oppilaan ja myöhemmän piispan, Synesius Kyreneläisen, kirjeistä Dzielska taikoo esiin mukaansatempaavan kuvan nuoresta filosofista, hänen oppilaistaan ja opetuksestaan. Tutkimuksensa lopuksi hän seuloo esiin lähdetiedoista tosiasiat Hypatian julmasta kuolemasta, selvittäen mitä tämä murha kertoo aikakauden jännitteistä ja ristiriidoista.
Hypatia Aleksandrialainen eli henkilökohtaisesti sitä aikaa, jolloin kirjastojen kokoamisesta ja tiedon etsimisestä tietämisen tähden siirryttiin kirjarovioiden ja uskomisen aikakauteen. Hän on tämän murroksen todistaja, ja uhri.
Suomalaista kirjakaupoista ette ehkä löydä Maria Dzielskan teosta, mutta suosittelemme sen hankkimista, ennenkuin kirjastot jälleen poltetaan (ISBN 0-674-43776-4 £ 9.95 $ 14.50)
Hypatia Aleksandrialaisen merkitys nykyajalle
Usein katsomme "valistuksen ajan" länsimaisen sivistyksemme erääksi taitekohdaksi, ja se oli myös ajankohta, jolloin Hypatia "löydettiin uudelleen". Vuonna 1720 protestantti John Toland esitteli kirjoituksessaan Hypatia Aleksandrialaisen "kauneimpana, lahjakkaimpana ja oppineimpana Ladynä, jonka Aleksandrian papisto julmasti murhasi." Hypatian hahmon kiehtovuuden lisäksi Tolandia lienee innostanut tilaisuus potkaista katolista kirkkoa.
Toland kiinnitti kirjoituksellaan mm. Voltairen huomion varhaiseen kirkon vastustajaan, ja valistusfilosofi kirjoittikin esseitä edeltäjästään, ja näin tietty ympyrä sulkeutui. Jos Hypatian puolustajilla pysyi kynä kädessä, kirkkokin riensi puolustamaan hänen murhaajiaan. Kiistakirjoituksen "The History of Hypatia, a Most Impudent School-Mistress. In Defense of Saint Cyril and the Alexandrian Clergy from the Aspersions of Mr. Toland" piti palauttaa kirkon kannattajien itseluottamus.
Runoilijat, kirjailijat ja historioitsijat Englannissa, Ranskassa ja Italiassa pitivät Hypatian yleisön tietoisuudessa. Charles Kingsleyn novelli vuodelta 1853 esittää romattisen version Hypatian elämästä. Kingley käyttää kirjailijan vapauttaan laittamalla Euroopan pimeän ajan alkamaan Hypatian kuolemasta.
1900-luku toi modernin naisliikkeen ja feminismin, ja uuden aallon Hypatian ihailijoita.
Nykyajan matematiikan, tähtitieteen ja filosofian harjoittajat pitävät Hypatia Aleksandrialaista yhtenä tieteidensä merkkihahmoista. Feministeille ja naisliikkeelle hän on sekä todistuskappale naisten osaamisesta ja pystyvyydestä vanhoinakin aikoina, että esikuva. Rohkea ja vahva nainen, joka saavutti sen minkä saavutti tiedoillaan, järjellään, omalla vaivannäöllään ja moraalisuudellaan.
Hypatian kohtalo on myös esimerkkitapaus, jonka kautta valottuu myöhäisantiikin yhteiskuntien murros ja ristiriitojen osapuolten toiminta. 400-luvulla jKr. oli jo nähtävissä niiden piirteiden idut, jotka puhkesivat kukkaan inkvisitiona, noitavainoina, uskonsotina ja länsimaisen sivistyksen tuhannen vuoden syväjäädyksenä kirkolliseen pakkopaitaan suljettuna.
Aleksandria, jossa filosofi Hypatia eli, teki tieteellistä työtä ja opetti, oli vapaamielinen vauras metropoli. Kristillinen kirkko oli vakiintunut osa elämää, eikä sitä pidetty mitenkään peloittavana. "Jos joku on kyllin rajoittunut uskoakseen joukkoon fanaattisia elämänkieltäjiä, se ei liikuta minua," lienevät kaupunkilaiset ajatelleet, ja käyttäneet aikansa työhön, liiketoimiin, sivistykseen ja huvituksiin. Rooman maailmanvallan olemus oli kuitenkin muuttunut, vaikkei se vielä ollut näyttänyt uusia kasvojaan.
Kaupungin konsiili ja keisarin nimittämä prefekti valvoivat laillisuutta, eikä minkään pitänyt uhata ketään, joka ei ole rikollinen tai kapinallinen. Kristittyjen hurmahenkinen suvaitsemattomuus tiedettiin, mutta heidän patriarkkansa ym. johtohemmot istuvat samassa pöydässä keisarin kanssa, ja keisari on luvannut kunnioittaa lakeja ja kansalaisten oikeuksia. Valtakunnassa kaikki hyvin?
Kun Rooma ulotti valtapiirinsä köyhästä Italiasta rikkaaseen Levanttiin, Julius Caesar ja muut roomalaiset vallankäyttäjät tutustuivat Rooman perinteistä poikkeavaan hallintotapaan: Itsevaltiaisiin, jollaisiksi hellenistiset ptolemaioksetkin olivat muuttuneet Egyptissä, -mutta sivistyneiksi sellaisiksi. Välimeren itäreunan valloitus toi Roomalle rikkaita provinsseja, ja keisari-instituution. Käytäntö oikeastaan sysäsi Roomaa tähän suuntaan, sillä valtakunta oli liian laaja ja liian monikansallinen hallittavaksi Rooman tasavallan metodeilla. Uskontojen, kansojen ja kulttuurien moninaisuus myös esti itsevallan luisumisen äärimmäisyyksiin, kuten roomalaisen antiikin perintö antoi imperiumin virkakoneistoon rekrytoitaville miehille "länsimaisemmat" vallankäytön nuotit, kuin mitä absoluuttisen monarkian idästä olisi peritty.
Kristinusko toi muutoksen. Monoteistisena se oli sopiva ideologia pyhittämään entistä lujemman ja kaikkialle ulottuvan yksinvallan, olihan Jehovakin yksinvaltias, ja muiden uskontojen totaaliseen hävittämiseen pyrkivänä se oli sopiva työkalu valtakunnan yhtenäistämiseen yhdeksi keisarille kuuliaiseksi monoliitiksi.
Kristillinen kirkko myös otti mielellään vastaan maallisen vaikutusvallan -luopuen sen hintana moraalistaan ja yhteiskuntakritiikistään- kun uusi asema avasi mahdollisuuden kilpailijoiden nitistämiseen. Aivan heti kirkko-isät eivät päässet itse asiaan. Hallintokoneisto oli vielä pakanallisen laillisuuden hengen vallassa, eikä virkamiehistä olisi ollut "ristiretkeilijöiksi" omia kansalaisia vastaan. Tämän puutteen poistamiseen löytyi ratkaisu kristinuskon jo taaksejäävästä radikaalista menneisyydestä.
Läskistyneidenkin piispojen johtama kirkko oli vielä katu-uskottava, ja sillä oli laumoittain "aktivisteja", jotka pitivät itsensä uuden paremman moraalin ja oikean uskon esitaistelijoina, eräänlaisina "oikeuden ritareina" jotka (mieluimmin yön pimeydessä) iskivät vääräoppisia ja riistäjiä vastaan. Jotta oikeudenmukaisuus toteutuisi, muutaman "pahan" ihmisen ikkuna piti kivittää, ja jotakuta ehkä lyödä ja vähän potkia. Ja sitten kirkkoon rukoilemaan.
Synkän mustahuppuiset kristityt katutappelijat olivat vakiintuneelle yhteiskunnalle häiriköitä, eikä kirkkokaan tunnustanut heitä omikseen ("Meillä ei ole mitään tekemistä..."). Jos prefektin päivällisillä joku epäkorrektisti muistutti herra Piispaa jostain äskettäisestä pahoinpitelystä, piispa saattoi todeta kyljys toisesta suupielestä roikkuen, että "suurin osahan meidän kristityistämme on rauhanomaisia. Ei pidä leimata kaikkia pienen vähemmistön mukaan." Ongelma oli poistunut, ja seurue jatkoi märehtimistään.
Kristillisiin huligaaneihin ei juuri päästy käsiksi, eikä oikein haluttukaan sillä se olisi merkinnyt ristiriitojen kärjistymistä kirkon rauhallisen enemmistön kanssa. Mitä nyt yksi munkki täytyi teloittaa hänen lyötyään itseään keisarin edustajaa, prefekti Orestesta.
Ei-kristityt joutuivat tottumaan "radikaalien" satunnaiseen väkivaltaan, mutta koska yhteiskunta oli vielä lujasti pystyssä, kaikki toivoivat kristittyjen pikkuhiljaa rauhoittuvan. Serapionin kirjaston polttamisestakin oli jo aikaa. Tämän hidastempoisen vaiheen katkaisi murhaava hyökkäys eturivin tieteentekijän ja kuuluisuuden, Hypatian, kimppuun.
Aleksandrialaiset, ja pian koko valtakunta, saivat nyt huomata, että naurettava epäkohdista jankuttava radikaalijoukko oli heidän huomaamattaan voimistunut totalitarismin toteuttajiksi, kristillisen taantumuksen iskujoukoksi, jolle ei edes keisari aseta suitsia eikä rajoja. Synkkä pilvi, jota ei oltu huomattu taivaanrannalla, peitti nyt auringon.
Kiusallinen maailmanparantajajoukko olikin muuttunut totalitaarisen ideologiasta harhauttamana yksinvaltaa tukevan terrorin toteuttajiksi, kuten fanaatikoille joskus käy. Rooman valtakunta suistui kristillisen suvaitsemattomuuden vaihtoehdottomuuteen, jota kesti tuhannen vuotta. Vasta renesanssi avasi uudelleen länsimaiselle ihmiselle sivistyksen portit.
Hypatia Aleksandrialaisen henkilökohtainen vastarinta yksiarvoisuutta ja anti-intellektuaalista massaliikettä vastaan, traagisesti päättyneenäkin, rohkaisee myöhempien aikojen ihmisiä kontrolloimaan itse omaa ajatteluansa, ja kriittisyyteen helppoja hyvä-paha -konsepteja tarjoavia ideologioita kohtaan. Siinä on ehkä hänen tärkein viestinsä meille.
"Ei ole kauheampaa asiaa, kuin taikauskon opettaminen totuutena."
Hypatia Aleksandrialainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti