Puolalainen tutkija Pjotr Wiench on tehnyt laajan yleiskatsauksen kommunismista vapautuneen itäisen Euroopan uskonnollisista oloista, ja erityisesti maan alta nousseista uusista ja vanhoista pakanallista liikkeistä. Wienchin selvitys alkaa 1920-luvulta, jolloin eripuolilla Eurooppaa sivistyneistö alkoi uudelleen löytää pakanallisia traditioita. 80-90 -lukujen ilmiöt ovatkin tavallaan tämän toistoa. Tutkimus ei käsittele erikseen alkuperäistä, katkeamattomana jatkunutta, pakanatraditiota jollainen esim. löytyi Viron maaseudulta ennen vuotta 1938, ja taitaa löytyä vieläkin.
Wienchin kirjoitus on julkaistu aiemmin mm. Neopaganism in Central-Eastern Europe-sivulla. Itäisen Keski-Euroopan erilaisten pakanaryhmien joukossa aktiivisimpia ovat liettulaiset ja latvialaiset mikä saattaa johtua siitä, että Baltian maat kristillistettiin muihin Euroopan maihin verrattuna suhteellisen myöhään. Liettuan nykyisen pakanallisuuden eräs herättäjistä saattaa olla balttilainen traditio keskikesän aurinkojuhlasta, jolloin ihmiset pitävät kukkaseppeleitä päässään.
Modernin liettualaisen pakanuuden alellepanija oli Wilhelm Storosta (s.1868), joka tunnettiin myös nimellä Vydunas. Hän oli filosofi, näytelmäkirjailija ja mystikko. Hän oli ensimmäisiä, jotka aloittivat "aamukasteen juhlan" viettämisen uudelleen viime vuosisadan lopulla. Vydunas, joka nimi tarkoittaa "hän joka näkee selvästi", yhdisti teosofian liettualaiseen panteistiseen traditioon.
Tämän juhlapäivän vietto on jatkunut Vydunasin seuraajien toimesta, ja sen suosio on kasvanut, mutta neuvosto-miehitys aiheutti katkon. Tradition uudelleen elpymisestä havaittiin merkkejä vasta 60-luvulla. Juhlaa alettiin viettämään silloin Kernaven kaupungissa. Toiset liettualaiset viettivät juhlia entisen pakanallisten preussien muinaisten pakanallisten pyhäkköjen paikoilla vanhassa Preussissa, joka on nykyisin Venäjän erillisalue Itämeren rannalla Liettuan ja Puolan välissä. Vanhan preussin kielen pyhäkköä tai temppeliä tarkoittava sana "Romove" viittaa pakanalliseen menneisyyteen. Liettualainen yhdistys alkuperäiskansojen kulttuurin suojelemiseksi perustettiin 1967, ja otti nimen "Ramuva". Yhdistys joutui lakkautetuksi 1971 ryhmän lisääntynyttä uskonnollista suuntautumista koskevien syytösten perusteella.
1988 Ramuva aloitti toimintansa "Liettuan etnisen kulttuurin liittona", joka toimi viidellä eri paikkakunnalla. Järjestöllä oli hyvät suhteet Liettuan ympäristöliikkeeseen, ja monet kuuluivat kumpankin liikkeeseen. Yksi Romuvan tavoitteita olikin palauttaa ennalleen kunnioitus luontoa kohtaan, ja ymmärrys ihmisen ja luonnon yhteydestä.
Ramuva perusti myös nuorisojärjestön ja uskonnollisen liiton Romuvan. Pääasiallisena tavoitteena oli liettualaisen kansanperinteen elvyttäminen ja tunnetuksitekeminen, ja vanhojen liettualaisten juhlapäivien ja rituaalien palauttaminen. Vuosittain järjestettiin kesäleiri.
Romuvan johdossa toimi Jonas Trinkunas, aikaisempi Liettuan tiede- ja taideakatemian tutkija. Myöhemmin hän oli mm. Liettuan Tasavallan kulttuuri- ja opetusministeriön etnisen kulttuurin osaston johtaja. Trinkunas osallistui Romuvan toimintan vuodesta 1967 alkaen.
Romuvan jäsenet järjestivät kesäleirejä, joihin osallistui pakanoita muistakin maista, -mm. Suomesta. Vuoden 1995 leiriin osallistui yli 70 asianharrastajaa.
Romuvan yhteistyökumppanina oli mm. Carl Gustav Jung Club Vilnasta. Tästä oli apua kansallisten myyttien tutkimisessa yleismaailmallisen kulttuurin taustaan verraten. Liettulaiset pakanat olivat myös hyvin kiinnostuneita liettualaissyntyisen antropologin ja tutkijan Marija Gimbutaksen löydöistä, jotka valottivat pakanallista ihmiskuvaa ja menneisyyttä.
Tärkeä rooli Baltian pakanuuden säilymisessä oli liettualaisilla ja latvialaisilla emigranteilla, ja heidän julkaisuillaan kuten "Romuva/USA" ja "The Sacred Serpent", mutta tänään Neuvostoliiton romahdettua pakanallisen aktiivisuuden keskus on jälleen Baltiassa. Pakanallinen aikakauslehti "Romuva" ilmestyy Vilnassa Lithuanian Pagan Movementin toimesta. Julkaisun takaa löytyvät myös "Ramuva", Vydunas Association ja Prussa Club.
Prussa Club perustettiin 1990, ja yhdistää väkeä Liettuasta, Latviasta, Saksasta ja Puolasta. Klubi elvyttää muinaisten preussilaisten perintöä. Preussithan olivat liettulais-balttilainen kansa, jonka nimen ottivat myöhemmin käyttöönsä alueen saksalaiset hallitsijat. Vanhojen rituaalien ja juhlien elvyttäminen kuuluu Prussa Clubinkin tavoitteisiin. Yhteistyökumppaneista mainittakoon saksalainen German Tolkemita, jonka perustivat 1980 muinaisesta Preussin kulttuurista kiinnostuneet.
1984 lingvisti Letas Palmaitis Kaunasista ja venäläinen muinaisen Baltian kulttuurien tutkija prof. Wladimir Toporow julkaisivat kirjoituksen mahdollisuudesta elvyttää kadonnut muinaispreussin kieli. Toporew on julkaissut laajan muinaispreussin sanakirjan 1975.
1988 muodostettiin Latviassa nuoren musiikin tutkijan Vladis Muktupavelsin toimesta "Rasa"-ryhmä, joka esittää myös musiikkia. Rasa haluaa tehdä tunnetuksi muinaista preussin kieltä ja kulttuuria osana Latvian menneisyyttä. He käyttävät perinteellisiä latvialaisia soittimia, mutta vertailevan tutkimuksen avulla he yrittävät tavoittaa piirteitä, jotka viittaavat kadonneeseen preussilaiseen kansanperinteeseen. Rasa esittää myös sovitettuja vanhimpia liettualaisia kansanmusiikkiteemoja muinaispreussin kielisin sanoin. Heidän kauttaan inkarnoituvat ehkäpä legendaariset preussilaiset shamaanit ja laulajat, vaidelotesit.
Muinaispreussin perintöä ollaan löytämässä tämänpäivän Puolassakin. Arkeologi Marek Jagodziñski löysi 1982 jäännökset Trusosta, preussilaisesta asutuskeskuksesta joka mainittiin jo Wulfstamin kronikassa 1100 vuotta sitten. Jagodziñski ja taidegalleria "El" Elblagista aikovat rakentaa uudelleen entiseen asuunsa osan Trusosta.
Muinainen Preussi on tänään Venäjän osa, "Kaliningradin" (Koenigsberg, Królewiec) alue, jonka nykyiset venäläiset asukkaat on tuotu sinne 1945 jälkeen. Hekin etsivät identiteettiä nykyisissä kovin vaihtelevissa oloissa. Jotkut ovat suunnanneet kiinnostuksensa entisten saksalaisen asujaimiston perintöön, mutta jotkut ovat ryhtyneet tutkimaan muinaispreussilaisten kulttuuria. "Kaliningradissa" toimii "Center for Study on Ancient Prussia"-projekti, jota vetää Vadim Chrappa.
Latvian pakanallista traditiota edustaa liitto nimeltään Dievturi. Nimi tarkoittaa "ne jotka ovat jumalan luona". Dievturin perusti 20-luvulla Ernst Brastins, joka halusi palauttaa latvialaisen pakanuuden. Brastinsin näkemys etsii pakanuuden jälkiä ja symboleita latvilaisten vanhoista kansanlauluista, dainoista. Dainat ovat lähtöisin vanhasta perinteestä, ja on ilmeistä että vanhoissa rituaaleissa, kuten päivänseisuksen juhlassa, on laulettu, ja ehkä muinaiset laulut ovat olleet säilyneiden dainojen kaltaisia.
Kun Neuvostoliitto miehitti Latvian 1940, Dievturi joutui vainon kohteeksi. Neuvosto-vallanpitäjät ymmärsivät, että Dievturin toiminta on ristiriidassa heidän valheellisen kommunisminsa ja "internationalisminsa" kanssa. Ernst Brastins teloitettiin Astrakanissa 40-luvulla, mutta osan Dievturin jäsenistä onnistui paeta. Jotkut asettuivat USA:han, ja jatkoivat siellä toimintaa. Janis Tupesis, Wisconsinin yliopiston professori, palasi Latviaan ja tuli valituksi parlamenttiin, jossa hän on toiminut puhemiehenä.
Dievturilla oli myös yhteyksiä Latvian itsenäisyysliikkeeseen. Olgerts Auns, joka monia vuosia opetti Latvian historiaa maanalaisessa koulussa Neuvosto-Latviassa, oli yksi aloitteentekijä folklore-festivaaleissa, jotka kommunistivallan viimeisinä vuosina nostivat kansallista tuntoa.
Nousevalla pakanallisuus-aallolla ratsastaa tänään lukuisa joukko kirjoittajia, ja monia kirjoja julkaistaan tästä aiheesta. Erityisesti Latvian kansalliseepos "Lacplesis", -karhuntappaja, inspiroi kynänkäyttäjiä. Lacplesis oli yliluonnolisilla voimilla varustettu heeros, joka taisteli vääryyttä ja kristittyjä maahantunkeutujia vastaan.
Virolainen pakanaryhmä, Tõlet, on syntynyt Tarton yliopistosta käsin. Tõlet järjestää rituaali-performansseja ja seuraa suomalais-ugrilaista shamanistista traditiota. Heidän julkaisunsa on Hiis, mikä tarkoittaa pyhää metsää.
Valko-Venäjän pakanaliikettä edustaa Minskissä toimiva etnokosmologian keskus Krywya. Nimi tarkoittaa krivitsien heimoa, joka asutti pohjoista Valko-Venäjää ennen Venäjän muodostumista. Nimen valinnalla otetaan kantaa eräiden valkovenäläisten arkeologien tutkimuksiin, joiden perusteella alueen asukkaat eivät olleetkaan slaaveja, vaan slaavilaista vaikutusta vastaanottaneita baltteja. Tämän teorian tueksi on löytynyt monia todisteita. Krywya-ryhmä seuraa minskiläisen ark.prof. Georgij Shtykhavin tutkimuksia mielenkiinnolla. Minskin etnokosmologisen keskuksen julkaisut julkaisee Werewolf niminen yhtiö, jolla on myös "Krywya"-niminen lehti.
Nykyaikaisen ukrainalaisen pakanuuden nosti esille Volodimir Shayan, joka syntyi Lvovissa 1908. Hän opiskeli filosofiaa ja sanskriittia. 1934 hän koki uskonnollisen elämyksen Grekhit-vuorella Karpaateilla. Toisen maailmansodan jälkeen hän siirtyi Englantiin, missä hän jatkoi työtään. Shayan kuoli Lontoossa 1974. Hänen vaikutuksestaan syntyneitä uus-pakanallisia ryhmiä toimii Ukrainassa tänäkin päivänä.
Vahvin ukrainalainen pakana-liike on ukrainalaisten omaperäisten pirujen liitto. Se yhdistää pakanaryhmät Kiovassa, Harkovissa, Odessassa, Borispolissa, Tsernikovissa, Mikolajevissa, Lvovissa ja Juznoukrainskissa. Kiovan ryhmä, Pravoslav´ya, julkaisee lehteä nimeltään Svarog, joka on nimetty erään slaavien jumalan mukaan. Kesällä 1995 kesäpäivänseisauksena pidettiin Kiovassa pakanallinen konferenssi.
Kuten Baltiassakin, Puolan pakana-liike koki voimakkaan nousun sotienvälisenä aikana. Pakanallinen traditio inspiroi erityisesti taidetta. (Meillä Suomessahan esim. 70-luvulla Kalevalasta kiinnostuminen johti apurahojen ehtymiseen.lat.huom.) Tämän aallon edelläkävijä oli Marian Wawrzeniecki.
Pakanuudesta kiinnostuneista taiteilijoista tunnetuimpia oli Stanislav Szukalski, joka syntyi metallimiehen poikana USA:ssa 1893. Hänen isänsä lähetti hänet Krakovaan opiskelemaan taiteita. Szukalskin omaperäinen tyli on ottanut paljon vaikutteita kansantaiteesta ja pakanuudesta. Hän keräsi ympärilleen ryhmän, joka otti nimen Tribe of Haughty Heart, joka julkaisi lehteä nimeltä Krak, mikä nimi viittaa Krakovan seutuun Puolassa. Juuri ennen maailmansotaa, Szukalski palasi USA:han, jossa hän kuoli 1987. Hänen tuhkansa on haudattu Pääsiäissaarelle erään kivipatsaan juurelle.
Vanhojen slaavilaisten jumaluuksien ja muinaisten juhlien kuvauksia löytyy Zofia Stryjeñskan grafiikasta.
Pakanuus ei kiinnostanut yksin taiteilijoita, vaan siitä kehittyi yhteiskunnallinen liike. Liikeen johtaja oli Jan Stachniuk, synytynyt Kowelissa 1905. Päätettyään yliopisto-opintonsa taloustieteestä, hän julkaisi kirjan, jossa esitteli näkemyksensö pakanuudesta. Pakanallinen lehti, Zadruga, aloitti ilmestymisensä 1937.
Joitakin Stachniukin työtovereita on yhä elossa. Wroclawissa julkaisee pakanallisia kirjoja ja lehtiä Toporzel -kustantamo. Yksi ryhmän jäsenistä on Antoni Wazyk. Kirjassaan puolalaisesta filosofiasta hän pohtii uskonnollisen kokemuksen persoonallista ulottuvuutta, ja sulkee pois ammattimaiset papit ym. välittävät elementit ihmisen ja pyhän väliltä. Pakanallisessa uskonnossa on Wazykin mielestä keskeistä mystinen kokemus. Hän on myös kirjoittanut "toisinajattelevasti" Puolan historiasta.
Zadrugan inspiroima uuspakanallinen ryhmä, "Association of Indigenous Faith", on perustettu Wroclawiin oikean siiven pakanan, Jerzy Potrzebowskin, toimesta.
Zadrugan perintöä on nähtävissä myös Zywiol -julkaisussa Varsovassa. Toimittaja Andrzej Wolotek kuuluu pakanismin kansallismieliseen siipeen. Hänen aateveljiään on mm. ranskalainen Alain de Benoist, ja hän osallistuu Social-National Unionin toimintaan.
Kiinnostusta pakanuuteen on löytynyt myös muista henkisistä traditioista kiinnostuneiden joukosta. 1991 Jacek Dobrowolski, kulttuurintutkija ja Puolan ensimmäisen budhistisen yhteisön perustajajäsen, julkaisi runokirjan, Raróg, joka lähestyi puolalaista pakanuutta muinaisen indo-iranilaisen uskonnon kautta, ja pääteema oli Jarylan, -muinaisen dionyysisen idän ja etelän slaavien jumalan, kultti.
Dobrowolski on myös analysoinut puolalaista katolisuutta. Pyhän Neitsyen kultissa Dobrowolski näkee jäänteen pakanallisesta matriarkaalisesta menneisyydestä. Hän päättelee, että puolalaisesta kulttuurista puuttuu vahva paternalistinen arkkityyppi. Tämän Dobrowolski näkee syyksi häviäjien ihailemiseen puolalaisessa traditiossa.
Itäisen Keski-Euroopan joidenkin pakanallisten liikkeiden tiivis yhteenkuuluvuus ympäristöliikkeiden kanssa ei ole vain paikallinen erikoisuus. Se liittyy ns. Gaia-hypoteesiin, jonka amerikkalainen kemisti James Lovelock popularisoi 1979. Tämän teorian mukaan koko maa on käsitettävä yhdeksi eläväksi organismiksi, joka dynaamisesti tasapainotilan säilyttäen ylläpitää elämää planeetallamme.
Lovelockin idea tietysti inspiroi heti ympäristöliikkeitä, mutta vaikutti myös muinaisista pakanallisista perinteistä kiinnostuneisiin, ja erityisesti nykyaikaisiin panteistisiin pohdiskeluihin. Kristillisyydelle se oli riemuvoitto, sillä päinvastoin kuin P.Franciskuksen traditio, se epäpyhittäisi luonnon.
Ympäristöliikkeiden ja pakanuuden päällekkäisyydestä on monia esimerkkejä. "Kesäpäivän seisauksen mysteerinäytelmä" järjestettiin Arturówekissa, Lódzin lähellä Inter-University Enviromental Associationin toimesta viime vuonna. "Workshop for all beings" -ryhmä ympäristöaktiiveja eteläisestä Puolasta toteuttavat uuspakanallisia rituaaleja luonnollisessa asussa. jne. (Eräitä engl.kielisinä esitettyjä nimikkeitä ei ole käännetty, koska jos joku yrittää tavoittaa ko. ryhmiä, engl. kieliasu saattaa olla tunnettu ko. paikoissa. lat.huom.)
Poznanissa ilmestyy lehti nimeltään Jantar. Ryhmän jäsenet hakevat vaikuttavia kokemuksia tanssimalla naamioituneina metsässä rumpujen säestyksellä lähellä Poznania. Uuspakanuuden nopea nousu itäisessä Keski-Euroopassa on hyvin kiintoisa tutkimuskohde. Kommunismin romahtaminen lopetti pitkän syväjäädytyksen kauden, ja monenlaiset ilmiöt ovat yht´äkkiä purskahtaneet esiin. Erilaiset pakanalliset, luonto-orientoituneet spiritualistiset ja esi-kristillistä etnistä tai kansallista identiteettiä etsivät erilaiset liikkeet ovat osa tätä ajan virtaa.
Aiempi versio tästä kirjoitelmasta on julkaistu "Spoleczenstwo otwarte" 4/1995 ja "5th World Congress of Central and Eastern European Studies in Warsaw 1995" ja "New Religious Phenomena in Central and Eastern Europe after the Fall of Communism" Krakova 19952 ja löytyy myös "International Study of Religion in Eastern and Central Europe Association.".
Piotr Wiench
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti