Herxheim: Rituaalista kannibalismia Pfalzissa 5000BC?

Keski-Euroopan maaperä paljastaa tuon tuostakin joukkohautoja. Viimeksikuluneen vuoden aikana olemme joko pohtineet tai sulkeneet mielestämme Treuenbriezenin, Marienburgin t. Malborkin, ja eräiden muiden paikkojen yllättävät löydöt, puhumattakaan entisen Jugoslavian alueen järkyttävistä löydöistä. Osaamme yhdistää nämä kauhujen paikat lähihistorian tapahtumiin, sotiin ja levottomuuksiin. Pfalzin seuduilta läntiessä Saksasta ovat paljastuneet 500:n, ehkä tuhannen, vainajan luut joita emme osaa yhdistää tunnettuun historiaan. Löytö ajoittuukin 7000:n vuoden päähän, esihistoriaan. Seuraavassa tarkastelemme, mitä Herxheimin joukkohauta meille kertoo.

Vakiintunut 'tieteellinen' nimitys Herxheimistä löytyneen kaltaisille maateoksille on 'rounded enclosure', ympyräkaivanto tai -valli, joka sulkee osittain tai kokonaan pyöreähkön alueen ympäristöstä. Kun näitä ennen tuntemattomia rakennelmia alkoi löytymään 1980-luvulla, tieteentekijöillä oli sosiaalinen tilaus tulkita ne kiireimmän kaupalla linnoituksiksi, vaikka ne aina sijaitsivat alavalla ja tasaisella maalla, joskus lähellä luonnostaan paremmin puolustettavia mäkiä tms., joilla myöhemmät pronssi- ja rautakauden puolustuslaitteet olivat sijainneet.

Tutkijoiden ajattelua ohjasi tendenssi opponoida Marija Gimbutasin teoriaa esi-indoeurooppalaisen Euroopan suhteellisesta rauhallisuudesta. Kun kiihtymys Gimbutasin johtopäätösten ympärillä on laantunut, nämä pöyreät maa-rakennelmat vapautuivat postuumista sotilaallisesta roolistaan.

Goseckin tunnetumpi maakehä osoittautui kovin identtiseksi Stonehengen vanhimman vaiheen konstruktiolle, ja se on varmistunut observatorioksi l. aurinkokalenteriksi. Siellä ei siis ole asuttu eikä sitä ole puolustettu, vaan siinä on kokoonnuttu ja juhlittu. Muitakaan maakehiä ei enää pidetä linnoituksina.

Tässä Giant´s Ring Irlannista:



Bylanyn maakehä Böömistä:



Aikakautta, jolloin Stonehengeä, Goseckia ja Herxheimia alettiin rakentaa, kutsutaan neoliittiseksi l. uudemmaksi kivikaudeksi. Silloin ikiaikainen metsästys-keräily -elinkeino oli jo vaihtumassa maanviljelykseksi lähes koko Euroopassa. Myös Suomessa koettiin maanviljeskulttuurien vaikutukset.

Rounded enclosuren l. pyöreähkön maakehän malli ja funktio vaihteli paikallisesti, mutta perusidea säilyi samana nauhakeraamisen mv-kulttuurin vanhoilta alueilta (esimerkkimme Böömistä) aina pohjoiseen Brittein saarille. Ainakin Stonehengessä ja Goseckissa maakehien alkuperäiseenkin käyttöön kuului aurinkokalenterin pito tarkkailemalla auringonnousuja ja -laskuja eri vuodenaikoina. Maanviljelijät tarvitsivat tarkkaa kalenteria kylvöpäivän määrittelyyn. Näin uskonto lomittui arkeen ja kultinharjoitus tuki pääelinkeinoa.

Maakehissä ei tuona aikana ollut yleensä rakennuksia, eikä asuinrakennuksia lainkaan. Kehien rakentajien kylät on paikallistettu niiden läheisyyteen. Goseck:



Mahdollisuus, että kehät olisivat olleet jonkinlaisia linnoituksia tai kuvitteellisen yläluokan kartanoita on näin poissuljettu. Kuka 500:n ihmisen syöntiin onkin syyllistynyt, hänen on täytynyt asua ja elää samoissa kylissä kuin ateriansakin. Tällä seikalla on varsin suuri merkitys löydön tulkinnassa.

Metsästyksestä ja keräilystä eläneet mesoliittisen kivikauden kansat korostivat myyteissään ja rituaaleissaan luonnosta pyydetyn saaliin "palauttamista" luontoon t. luonnonjumaluuden haltuun. Siksi suomalaisetkin keräsivät aterian jälkeen syödyn karhun luut, ja veivät ne metsään. Kun luusto on kokonaisuudessaan palautettu metsän haltijalle, karhu voi syntyä uudelleen. Maanviljelys-kivikaudella jälleensyntymä-usko ja idea luonnon syklisyydestä vain vahvistui.

Viljelyn vuotuinen syklisyys hahmotettiin ihmiseen ja seksuaalisuuteen. Luonto "kuoli" syksyllä. Siis luonnon personoituma Jumalatar oli ikävissään? Hänen rakastajansa tai joskus poikansa oli kuollut, ja Ishtar kuten Isiskin laskeutuivat Manalaan. Sen ajan luonto lepäsi, ikäänkuin osaaotti suruun. Kun rakastaja herätettiin henkiin, luonto koki kevään.

Jumalatar oli Maa-emo tai vain Maa. Hän hallitsi syntymää, kuolemaa ja jälleensyntymää. Myös ihmisen seksuaalisuutta ja peltojen viljavuutta, jotka nähtiin samana asiana. Eivät tytöt Suomessakaan juosseet turhaan alastomina viljapelloissa Juhannus-yönä.

Kun yhteisön jäsen kuoli, Jumalatar otti hänet luokseen, takaisin. Tämä ilmaistiin hautajaisten rituaaleissa eri tavoin. Kivikaudella megaliittikumpu oli Jumalattaren kohtu, nyky-luterilaisuudessakin vanha Jumalatar mainitaan nimellä: "Maasta sinä olet tullut ja Maahan sinun on jälleen palattava! Aamen" (Kenenkäs nimi oli Aamen?)

Ihmisyksilö oli vuosituhansia yksilö kollektiiviin kuulumisen kautta. Ilman sosiaalista verkkoa hänen ei voitu edes kuvitella olevan olemassa. Tämä on meidän geeneissämme. Nykyisenä yhteisyydettömänä aikana näkyy erityisen selvästi ihmisten pyrkimys kuulua johonkin: Etsitään samaistumisryhmää vaikka pukeutumalla, diggaamalla jotain urheilujoukkuetta t. bändiä, jne.. Erilaisuuden tavoittelijatkin päätyvät aina olemaan *samallatavalla erilaisia* kuin ryhmä johon he samaistuvat.

Ei siis ole yllättävää, että vanhoina aikoina uskottiin vainajienkin elävän ikuisesti yhteisönsä tulevissa sukupolvissa. Joskus tämä ilmaistiin hautaamalla vainaja asumuksen lattian alle, olemaan mukana perheessä. Usein hautaamalla vainaja, hänen luunsa tai tuhkansa yhteiseen kokoontumispaikkaan. Äärimmäisessä tapauksessa jälkipolvi söi vainajan tai ainakin hänen aivonsa.


Keräilystä maanviljelyyn

Siirtyminen luonnon tuottamien hyödykkeiden vastaanottamisesta (metsästys, kalastus, keräily) luonnonympäristön muokkaamiseen haluttuja tuotteita tuottamaan (maanviljelys, puutarhaviljelys) ei ollut osoitus edistyksen lineaarisesta etenemisestä, vaan ihmisyhteisöjen vastaus koettuihin kriiseihin. Vaivalloiseen ja riskialttiiseen viljelyyn siirryttiin vain pakosta, väkiluvun ylittäessä luonnon luontaisen tuottavuuden asettaman rajan.

Ihmisiä oli ensimmäistä kertaa ihmiskunnan olemassaolon aikana "liikaa". Siksi elinkeinotoiminnan tehostamiseen oli suoranainen pakko. Maanviljelys levisi siis Eurooppaankin aluksi ravinto- ja resurssikriisin seurauksena, mutta muokkattu ympäristö salli aiempaa suuremman väestönkasvun. Siitä seurasi viljelysmaan puutetta ja muuttoa aina uusille ja uusille seuduille. Prosessi kiihdytti itse itseään.





Nauhakeraaminen kulttuuri syntyi Tonavan laaksossa. Se oli saanut uuden elinkeinon ja siihen liittyvät kulttuuriset ja uskonnolliset innovaatiot Balkanilta, Tisza- tai Vinca-kulttuureista. Jossain nykyisen Unkarin paikkeilla onnistuttiin soveltamaan eteläiset viljelytavat keski-eurooppalaisiin oloihin, ja nauhakeraaminen kulttuuri levisi sen jälkeen hyvin nopeasti Tonavaa ja Rheiniä seuraten Seine-joelle länteen ja Moldaviaan asti idässä. Pohjanmeren ja Itämeren rantoja se ei koskaan saavuttanut. Näillä alueilla meren tuotto riitti tyydyttämään metsästäjä-keräilijöiden tarpeet, joten virikettä uusiin elinkeinoihin ei ollut.

Jopa nykyisessä Tsekissä Böömin tasangoilla vallinnut maanviljelys karttoi pitkään ympäröiviä vuorimaita, joilla mesoliittinen väestö jatkoi vanhaa elämäntapaansa kivikauden lopulle.



Neoliittiset maanviljelijät olivat hyvin yhteisöllisiä. Peltoaukeat raivattiin/kaskettiin yhdessä, ja jokaisella raivaukseen osallistuneella ruokakunnalla oli oma sarka kylän jokaisessa erillisessä pellossa. Näin myös vahvistui yhteishenki. Tämä järjestely, "sarkajako", sopi hyvin esivaltiollisiin ja esipatriarkaalisiin oloihin, joissa tuloerot olivat vähäisiä eikä yhteiskunta ollut jakautunut pysyviin "luokkiin".

Kun elämäntapa oli hyvin yhteisöllistä, se heijastuu myös maanviljelyksen alkuaikojen eurooppalaiseen uskontoon.


Elämä jatkuu kuoleman jälkeen?

Hautaustavat korostivat kylän yhteisyyttä: Haudattiin vainaja poltettuna tai kokonaisena(?), hautaustraditio häivytti hänen yksilöllisyytensä. Vainajat olivat yhteisön, ei "klaanien" esivanhempia. Vielä myöhään rautakaudella tämä ajattelutapa näkyy polttokenttä- tai tarhakalmistoissa (Virossa), joissa poltetun vainajat tuhkat siroteltiin erityisen paikkaan aiemmin kuolleiden jäännöksiin sekoittumaan.

Megaliittikummut ovat neoliittisen kivikauden huomattavimmat rakennukset. Näihin kammioilla ja käytävällä varustettuihin kumpuihin haudattiin, mutta niistä on yleensä löytynyt varsin vähän luita. Kumpujen kammioita käytettiin myös uskonnollisiin kokoontumisiin t. rituaaleihin, jolloin ruumishautaus suoraan po. kammioihin ei ollut oikein toimiva tapa. Vainajista kumpuihin päätyivätkin vain luut.

Kun kivikauden maanviljelijä kuoli, hänet saatettiin haudata yksittäishautaan, tai -kuten eräillä nykyajan kivikautisilla maanviljelijöillä mafuluilla Uudessa Guineassa- hänen ruumiinsa vapautui lihoistaan "ilmahautauksessa" l. korkealla telineellä jossa linnut nokkivat pois turhat kudokset. Tämä tapa on yhä käytössä eräillä uskonnoilla ja se tunnetaan Catal Hüyükin arkeologisesta kohteesta.


Ilmahautaus-platformeja Uudessa Guineassa.



Frescoja Catal Hüyükista: Korppikotkat syövät vainajia toimien kuolemaa ja jälleensyntymää hallitsevan Jumalattaren edustajina.

Puhdistuivat vainajan luut millä konstilla tahansa, ne olivat silloin kelvollisia megaliittikumpuun sijoitettaviksi. Koska silloiset ihmiset uskoivat jälleensyntymään, luut poistettiin ja hävitettiin kun vainajan arveltiin syntyneen uudelleen jonakin sukulaislapsenaan tai muuna kylän asukkaana. Eihän samalla persoonalla voi olla kahta fyysistä olomuotoa samaan aikaan?



Esimerkki Suomesta: Karhun peijaiset

Jo aiemmin arkeologit ovat pohtineet erästä muutakin tapaa "haudata" vainajan pehmeät kudokset luurangon siistimiseksi. Tämä vaihtoehto muistuttaa vanhaa suomalaista tapaa käsitellä kaadettua karhua:

Karhu oli arvokas saaliseläin, mutta omasi muinaissuomalaisessa, -karjalaisessa ja oikeastaan koko circumpolaarisessa maailmassa Kanadan intiaaneja myöten myös merkittävän uskonnollisen statuksen. Siksi saaliseläimen henkeä piti lepyttää -näin asia yleensä tulkitaan- tai oikeammin suoda karhulle ihmisen kohtelu.

Metsästäjien tuodessa saaliseläintä pihaan, sitä puhuteltiin kuin ihmistä, kunnioitettua vierasta. Kun vieras oli keitetty ja syöty, kaikki sen luut kerättiin huolellisesti talteen ja palautettiin metsään.

Karhun juhla. Kaadettu karhu kuljetettiin pesältä laulaen ja joidenkin tietojen mukaan viitoittaen tietä veistämällä puihin pilkkoja. Karhun kuljetuslauluissa on samanlaisia säkeitä kuin häiden vastaanottolauluissa hääkulkueen saapuessa sulhasen taloon. Pihalla metsämiehet ilmoittavat suuren vieraan olevan tulossa, poikia ja tyttöjä kehotetaan väistymään pois tieltä. On tietoja, että (hedelmällisyysiässä olevien) naisten tuli paeta näkyvistä karhua tuotaessa.

Tulovirren versiossa metsästäjät kysyvät, minne he vievät vieraan, ja vastaavat saattavansa karhun tuvan peränurkkaan. Ovea vastapäätä oleva peränurkka pöydän yläpäässä, missä sivu- ja peräseinän penkit yhtyivät ("kahden laudan katkimessa") oli kunniapaikka.

Peränurkassa sijaitsivat perheen pyhät esineet, ortodoksisissa taloissa ikoni. Niin kuin erityisen arvokkaat vieraat karhukin vietiin kunniapaikalle "perhealttarin" alle. Joidenkin toisintojen mukaan talon emäntä, matriarkka, otti karhun kaatajat vastaan samoin kuin häänäytelmässäkin; kaskikauden suurperhettä hallitsivat naiset. Metsästäjän ja talonväen välisestä vuorolaulusta on toisintoja, joissa talonväki tervehtii kaadettua karhua ja kertoo, että vieraalle on jo kauan valmisteltu pitoja: tehty olutta, pesty simalla penkit ja odotettu malttamattomina vierasta niin kuin neito sulhastaan.

Viitasaaren tekstissä kerrotaan, että karhun kunniaksi pidettiin ”couvon päälliset eli häät”. Kouko merkitsee 'esi-isää, vanhusta'.(8 Ilmaisu siis tarkoittaa, että suvun kantaisälle (metsän vanhukselle) pidettiin hautajaiset tai vaihtoehtoisesti häät, joissa karhua juhlittiin ikään kuin sukuun tullutta morsianta tai sulhasta.

Suomen yleiskieleen siirtynyt nimitys peijaiset tarkoittaa myös 'hautajaisia'; karhulle pidettiin siis hautajaiset tai häät. Lisäksi on käytetty ilmaisua karhun vakat. Vakka-juhla eli vakkove tarkoitti riittipiirin tai kenties myös suvun juhlaa, johon olut- ja ruokatarpeet kerättiin yhteisesti. Juhlan nimitys tulee vakasta, korista, jossa säilytettiin yhteiset pyhät esineet.(9

Karhun kunniaksi määrättiin joku poika olemaan sulhasena, morsiameksi otettiin nuori tyttö ja puettiin paikalliseen morsiuspukuun. Pääruuaksi oli valmistettu hernekeitto "kuolleen omasta lihasta".

Keittokodasta kannettiin ensimmäisenä karhun pää asetettuna vadille ja sen jälkeen muu liha. Kun pään kantaja tuli eteisen kynnykselle, hänen piti lausua seuraavat sanat: "Pois olkoon pojat porstuasta, piiat pihtipuolisista, hyvän tullessa tupahan, autuaan sisälle astuessa!"

Tekstin kommenteissa selitetään, että näin korostettiin karhunpään pyhyyttä ja riitin vakavuutta. On myös tietoja, että peijaiskeitto tehtiin karhun päästä ja kämmenistä, ne olivat ruumiinosia, joihin kätkeytyi karhun voima (sielu).

Suomalaisille ja karjalaisille ei siis ollut outoa 'kunnioitetun vieraan' syöminen hänen kunniakseen vietetyissä juhlissa. Miten tämä rinnastuu muualla maailmassa arkeologisesti pääteltyyn omien vainajien syömiseen tai antropologisesti tutkittuun meidän aikamme kannibalismiin, sitä tarkastelemme myöhemmin. Karhu oli täälläpäin myös myyttinen esi-isä:



Uhritoimitus Sardiniasta: Kuolevaa jumaluutta esittävä mies on puettu villikarjuksi.




"Ich hab' mein Herz in Heidelberg verloren, und in Herxheim...?"

Herxheimin maakehä oli uskonnollinen keskus, kuten muutkin samanlaiset samalta ajalta. Sen eristi arkisesta maailmasta kaksinkertainen kaivanto, raja. Juuri tässä ympyräkaivannossa löydetyt luut sijaitsivat. Myöhempinäkin aikoina rajoille haudattiin. Vainajat olivat hyviä vahteja. He eivät voineet torkahtaa, koska olivat kuolleita.

Herxeimin kaivannoista on löytynyt ihmisen luita. Lukuunottamatta 1-2:ta vainajaa, kaikki luurangot on huolellisesti hajoitettu, niiltä on riistetty yksilöllisyys. Hautauksia on tehty kaivantoon 50-100 vuotta ja jäännöksiä on löytynyt noin 500:sta henkilöstä. Vielä tutkimattomalla alueella arvellaan olevan samanverran lisää.

Jossain pinnallisissa selostuksissa saattaa yhä esiintyä väitteitä, että luut ovat sodan uhreilta, paikalla olisi taisteltu? Tämä tulkinta ei kestä tarkastelua.

Suurin osa löytyneistä kalloista on muotoiltu astioiksi irrottamalla kasvo-osa ja säästämällä pääkoppa ehjänä. Luissa on myös raapimisen merkkejä, jotka viittaavat enemmän rauhanomaiseen ateriointiin kuin sodankäyntiin. Taistelussa vihollista löydään niin että isku tehoaa. Kalloa ei säästetä syömä-astiaksi.




Tässä niitä on: Kaluttuja ihmisluita.

Ich hab' mein Herz in Heidelberg verloren,
In einer lauen Sommernacht.
Ich war verliebt bis über beide Ohren
Und wie ein Röslein hat ihr Mund gelacht.
Und als wir Abschied nahmen vor den Toren
Beim letzten Kuß, da hab ich's klar erkannt:
Daß ich mein Herz in Heidelberg verloren.
Mein Herz, es schlägt am Neckarstrand.

Vainajien jäännöksiä sisältävän kehäkaivannon tarkastelu osoittaa, että po. vallihautaa on täytetty luilla. Kunkin juhla-aterian kunniavieraat ovat maalla peitettyinä samassa kerrostumassa.

Seuraava aterionti jatkanut kaivannon täyttämistä kuvassa näkyvällä tavalla. Miten tahansa uskomme po. luukertymän syntyneen, tapahtuma on ollut toistuva ja säännöllinen. Vuosittainen?

Mutta miten/miksi he kuolivat?

Meillä on ainakin kaksi mahdollista hahmotelmaa siitä, mitä Herxheimissa tapahtui noina "Pyhien Ehtoollisten" iltoina:

A: Yhteisön vainajat tai ainakin merkittävimmät heistä paistettiin/keitettiin ja syötiin ainakin osittain hautausrituaalina.

Tämänkaltaista on todella päätelty tapahtuneen sekä esihistoriallisella ajalla että luonnonkansojen keskuudessa. Rituaalista kannibalismia on ainakin yhden luolalöydön perusteella esiintynyt h. sapiens neanderthalensiksellä. Tällöin on syöty edesmenneen johtajan aivot.

Kristuksen ruumiin syöminen ja veren juominen liittyy myös evankelis-luterilaisen kirkkomme rutiineihin, tosin sillä varauksella että temppua väitetään symboliseksi. Seliseli.

B: Herxheimin vainajilla on samantapainen selitys, kuin Tanskan suoruumiilla. Vaikea nälänhätä ja katovuodet.

Tollundin miehen viimeinen ateria ennen teloitustaan ja suohonhautaamista, koostui luonnonkasveista tms. tehdystä puurosta, joka on tulkittu hätäravinnoksi. Jos jyllantilainen maanviljelysyhteisö oli hädässä ja lepytti jumaliaan ihmisuhrilla?

Ihmisuhri on poikkeuksellinen keino, johon turvauduttiin vain erittäin painavista syistä. Tanskalainen pronssikautinen kylä uhrasi johtajansa. Mihin muuhun voidaan ryhtyä?

Azteekit uhrasivat runsaasti ihmisiä, ja heidät syötiin. Kuolema oli uskonnollinen mutta ateria oli arkea.

Mexikossa uhrattavat saatiin pitämällä kaikenaikaa käynnissä joitain pieniä sotia kaupunkien kesken. Onko jokin muu tapa mahdollinen? Esitämme seuraavan skenaarion:

"Kivikautiset maanviljelijät ovat kokoontuneet monen kylän yhteiseen juhlapaikkaan, jumalille pyhitettyyn maakehään, juhlistamaan viljelyvuoden päättymistä ja sadonkorjuun loppuunsaattamista, mutta jyvälaarit ovat vaarallisen tyhjiä. Seuraavasta talvesta on tulossa vaikea ja keväällä ihmisiä tulee kuolemaan nälkään ennenkuin villivihanneksista ja palaavista muuttolinnuista ja muusta varhaisesta luonnon annista saadaan hädän helpottajaa. Yhteisön johtajat, vanhat naiset ja miehet, ovat olleet koolla pyhässä kehässä jo kolmatta päivää, muun väen tanssiessa ja laulaessa totuttuun tapaan, vaikka tänä syksynä ilo onkin ollut tavallista laimeampaa. On raskaiden päätösten hetki.

Viisaat ja vanhat viipyvät nuotiollaan, muiden tietämättä heidän keskustelunsa sisältöä. Tschäggättä-tanssijat -raskaiden naamioiden ja turkisten takia he ovat kaikki raavaita miehiä- ovat vetäytyneet pyhään kotaansa kierreltyään koko päivän tanssimarssiaan juhlivan kansan keskellä leiristä toiseen. Vanhat noidat lähtevät nyt nuotioltaan. Vaiti he siirtyvät tschäggättäkotaan. Tietäjänainen heittää jotakin hiillokselle ja kodan täyttää kirpeä tuoksu. Tschäggättä-tanssijat heräilevät. He ottavat tarjottua juomaa ja yhtyvät noitien monotoniseen samaa rytmiä toistavaan lauluun...

Aamuyöllä, juhlakansan nukkuessa väsymystään,kellonsa ja kalkattimensa jättäneet tschäggätät lähtevät liikkeelle. He ovat transsitilassa, eivät omia itsejään. Henget ovat ottaneet heidät valtaansa. He etsivät uhrejaan, jotka sattuma valitsee."

Oh, when the saints go marching in
Oh, when the saints go marching in
Lord, how I want to be in that number
When the saints go marching in...

Tarina on fiktiivinen, mutta kaikki sen elementit ovat totta jossakin ympäristössä. Kuvan saksalaisen kansanomaisen kauhuperinteen edustajat, Krampukset, kulkevat traditionsa mukaisesti piispan saattueena. Uskonnon ja kauhutekojen yhteys on taottu niin vahvaksi, että se on säilynyt kansanperinteessä sukupolvien ajan. Kuinka kauan? 7000 vuotta?

Tapahtuma-rekonstruktiomme osoittaa mahdollisuuden, että esivaltiollisella ajallakin on ollut keinoja toteuttaa po. kaltainen yhteisön jäsenmäärän vähentäminen ilman myöhemmille valtioille tms. hallinnoille tyypillisistä yhteisöstä irrallista väkivaltakoneistoa. Neoliittisella kivikaudella ei ollut linnanherroja tms. päälliköitä, joilla olisi ollut kyky käyttää erityisesti opetettua väkivaltaisten tyyppien ryhmää ("armeijaa", hirdiä) yhteisöä vastaan.

Nykyaikaan asti maanviljelys-kivikaudessa eläneitä yhteisöä on päästy tutkimaan Itä-Aasiassa, Tyynenmeren saarilla, vuoristoseuduilla etc.. Shamaanien ja muiden seremoniamestareiden poliittinen rooli korostuu tutkituissa kulttuureissa: Johtaja on se joka saa muut suostuteltua tekemään jotakin. Hänellä on hyvin vähän keinoja pakottaa.

Mikäli hypoteesimme Herxheimin 500:n vainajan uhraamisesta etc. osuu oikeaan, tämän joukkouhrin toteuttamiseen tarvittava organisaatio on voinut olla kuvauksemme kaltainen.


Tupi-intiaanien jouluateria vanhan kuvauksen mukaan.



"Ei saa katsoa taakse nyt, on Tschäggättä liikkeelle lähtenyt..."

Maalaisperinteen kauhuolennot eivät säästä edes lapsia? Tämän käsityksen täytyy olla hyvin vahvasti kansanmuistiin juuttunut.










Tschäggättä, Krampus, Lempo... -mutta olivatko he paholaisia??

Välimeren saarilta Alpeille ja ehkä suomalaiseen Nuuttipukkiinkin ulottuva mytologeemin jatkumo rinnastuu silmiinpistävästi kristilliseen Paholaiseen. Alkuperäkö on yhteinen, ja jos on lainattu niin mihin suuntaan? Helppojen johtopäätösten tekeminen johtaa harvoin oikeille jäljille.

Karvaisten kansanomaisten vuotuisjuhlien esiintyjien laaja levinnäisyys ja tietty samankaltaisuus viittaavat vanhaan alkuperään. Kristillinen kirkko putoaa nyt potentiaalisten vaikutteidenantajien valikosta, kuten Madonna+lapsi -asetelman tapauksessa suhteessa Isis+Horus jne. -teemaan. Käytämme taas työhypoteesina maanviljelys-kivikautta, ja mitä löydämme:

Saksan, Balkanin, Sardinian jne. kevään arkaaiset karnevaalihahmot pukeutuvat turkkiin, kantavat kelloja, naamioita ja joskus sarvia. Sardinialaisen Mamoiadan kaupungin mammuthones lienee tunnetuin, mutta Samugheossa löydämme kokonaisen näytelmän, joka on saattanut säilyttää meille oleellisen osan vanhaa neoliittista riittiä.

Vapahtaja, S´urzu, kuolee pahojen tai "pahojen" merdulesien surmaamana. Jälkimmäiset ovat myös puettu karvaisiin nahkoihin ja kantavat raskaita kelloja.



Ennen näytelmän huipennusta seurue tanssimarssii kiertäen kaupungin katuja. Tämä on yhteistä useimmille nykyaikaan säilyneille paikallisille editioille. Samugheolaisilla on yhä esityksessään s'Urtzun uhrikuolema. Jumalan -sehän s'Urtzu on!- ylösnousemusta ei sentään ole tohdittu esittää vuosisatoihin.



Sarvipäisen Jumalan on kuoltava jotta Hän voi syntyä uudelleen tai palata Tuonelan joelta kuten Lemminkäinen. Tässä meillä on Kristuksen mytologia alkuperäisyydessään.



Entä nämä Jumalan tappajat? Mihin muuhun he pystyivät?



Nykyisin karvahahmot kantavat lehmänkelloja -hyvin arvovarattu esise maataloudessa!- mutta alunperin kalistimet ovat olleet luita. Ihmisluita?

Naamioiduttuaan henkilö lakkaa olemasta itsenä. Hän on rooli jota hän esittää. Hänen tahtonsa ohittaa joku muu imperatiivi, yhteisön odotukset, muinaisen rituaalin sukupolvien takainen paine, pakko toimia tietyllä tavalla..?

Ihmisuhrauksen tekijät olivat näin käytettävissä. Turkkeihin verhottujen ja sarvinaamiota kantavien tanssijoiden ryhmä herättää yhä pelkoa katsojissa, vaikka pelkoon ei ole ollut aihetta tuhansiin vuosiin.

Karvakummajaiset edustavat potentiaalista uhkaa, mutta ketä kohtaan? Yhteisöä uhkaava häirikkö tai ulkopuolinen saattoi ehkä lumensaartamassa alppikylässä kohdata ikivanhan tradition jäänteen, jollaisesta urbaaneilla kaupunkilaisilla ei ollut aavistustakaan? Tschäggättä-ilmiössä on siis kyse yhteisön kollektiivisen tahdon anonyymistä toteuttajasta, joka ei ole kukaan.



Vielä Heinrich Harrerin viettäessä Tiibetin-vuosiaan, Lhasan asukkaat uskoivat henkimaailman hahmoiksi pukeutuneiden tanssijoiden todella muuttuvan niiksi jumaluuksiksi, joita he esittivät. Torilla, juhlakansan edessä, eivät kieppuneet tutut kaupungin asukkaat tai luostarien munkit, vaan henget. Nykysardinialaisille vanhat juhlapäivät ovat vain karnevaaleja paikallisilla mausteilla, mutta kuinka kauan on siitä, kun...?


Yhteenveto:

Herxheimissa Pfalzissa meillä on esimerkki maanviljelyskivikauden uskonnollisen ja hallinnollisen keskuspaikan, maakehän, käyttämisestä ihmisuhraukseen ja ihmissyöntiin.

Esivaltiollisella ajalla, ennen n.6000 vuotta sitten tapahtunutta "ihmiskunnan kollektiivista mielenhäiriötä" l. siirtymistä patriarkaaliseen elämäntapaan, vallankäyttö toteutui pääsääntöisesti hallittavien itsensä kautta, eli "hallitut" itse toteuttivat tehdyt päätökset. "Johtaminen" oli siis enemmänkin suostuttelua.

Yhteisiä toimia organisoivat ryhmät hakivat auktoriteettia uskonnosta. "Johtaja" saattoi siis olla shamaani t. tietäjä, joka kiteytti yhteisön vallitsevan mielipiteen, ympäripuhui toisinajattelijat ja ilmoitti sitten asian "henkien" tahtona. Noin niinkun vähän kärjistäen ilmaistuna.

Nämä muinaiset yhteisöt kykenivät suuriinkin yhteisiin töihin ilman "yläluokkaa", kuten nykyisin elävien ns. luonnonkansojen tarkkailu on osoittanut. Herxheimin tapauksessa kivikautinen yhteisö näyttää kyenneen myös vähentämään lukumääräänsä kriisi-oloissa radikaaleinen keinoin?

Oman väen tappaminen ilman poliisia, armeijaa tms. ei pitäisi onnistua, mutta eurooppalaisessa kansanperinteessä säilyneet fragmentit maanviljelyn alun yhteiskunnista saattavat antaa ratkaisevan vihjeen:

Ihmisuhrien valitsemisen ja surmaamisen suorittivat transsitilaan saatetut rituaalien suorittajat, jotka tuona hetkenä eivät yhteisön käsityksen mukaan olleet omia itseään, vaan heihin asettuneita henkiä. Näin kriisinjälkeisellä yhteisöllä ei ollut keskuudessaan murhaajia, ja moraaliset ristiriidat oli voitettu. Oman kylän väkeä oli silti syöty, ruoka oli riittänyt nälänhädän yli ja elämä jatkui.





Auf Wiedersehen, maine Damen und Herrn! Ystävämme Krampus juhlii Suomen itsenäisyyspäivää!? On juhlinut ties-kuinka-monta-tuhatta vuotta. Mutta miten tämä liittyy Suomeen, ja mikä on Lihatonttu?? Siitä toiste.

Margaret Mead kertoo elämästä yhteiskunnasta ilman sukupuoli-erottelua ja "primitiivisestä sodankäynnistä"

Margaret Meadin paljon polemiikkia ja kiukkuakin herättäneet tutkimukset Uuden Guinean luonnonkansojen keskuudessa 1930-luvulla toivat esiin hyvin vaihtelevia sukupuoliroolien ja -statusten järjestelmiä. Tästä tehtiin heti se johtopäätös, ettei meidän tuntemamme länsimaisen kulttuurin tapa määrätä miehen ja naisen rooleista ole ainoa mahdollinen, tai "luonnon" tms. säätämä ikuinen järjestys, josta ei voisi poiketa.

Tämä rohkaisi mm. feministejä, mutta ei tuonut Meadille kaikkien suosiota. Tässä tarkastelemme hänen havaintojaan sodasta ja aggressioiden kontrolloimisesta "alkukantaisessa" yhteisössä, jossa sekä miehen että naisen odotetaan olevan lempeitä ja huolehtivia. Oliko "rauhanomainen ja tasa-arvoinen" aika menneisyydessä todella sitä, vain oliko sitä lainkaan??

"Margaret Mead on tunnettu amerikkalainen sosiaaliantropologi, ja epäilemättä alan naispuolisista edustajista kuuluisimpia. Mead toimii Amerikan Luonnonhistoriallisen Museon kansatieteellisen osaston intendenttinä. "Sex and Temperature in Three Primitive Societes" perustuu tutkimusmatkaan, jonka Mead vuosina 1931-33 teki Uuteen Guineaan (Löytyy Melanesiasta). Siellä hän perehtyi kolmen alkuasukasheimon, arapeshien, mundugumorien ja tshambulien elämään.

Nämä heimot asuvat varsin lähellä toisiaan, mutta eroavat toisistaan jyrkästi luonteenlaadun ja eri sukupuolten käyttäytymisen puolesta. Teoksessaan Mead väittää kokoamansa aineiston pohjalta, että eri sukupuolten välillä luonteenpiirteissä ja käyttäytymisessä ilmenevat erot eivät (kokonaisuudessaan. lat.huom.) ole synnynnäisiä, vaan aiheutuvat kasvatuksesta ja yhteiskunnan asettamista ihanteista."

(suomentajan esipuheesta, 1963)

Tieto sukupuolten roolien ja yhteiskunnallisen aseman suhteellisuudesta, eli ettei (silloin) tunnettu länsimainen elämäntapa ollutkaan ainoa mahdollinen, eikä perustunut Jumalan (Jehovan) määräykseen tai biologisiin tosiseikoihin, oli siihen aikaan "sosiaalista dynamiittia". Meadista tuli siinä paikassa kiistelty henkilö.

Sukupuoliroolien suhteellisuus

"Jokainen näistä heimoista on kiinnittänyt huomiota sukupuolieroihin yhteisön elämän järjestelyssä, mutta kukin niistä on kehittänyt tätä aihetta eri tavalla. Vertailemalla niitä keskenään on mahdollista saada tietoa siitä, mitkä ainekset ovat biologisiin sukupuolieroihin liittymättömiä yhteiskunnallisia muodosteita."

(Mead, s.12)

Kuulostaa kylmän asialliselta ja neutraalilta puheelta, mutta naista yhä "hellan ja nyrkin välissä" pitävä yhteiskunta piti tätä tietoa vaarallisena.

Meidän tuntemamme kulttuurin stereotyypit, mies agressiivinen / nainen alistuva, saavat Meadilta kyytiä:

"Arapeshit -sekä miehet että naiset- suosivat persoonallisuutta, joka meidän historiallisten ennakkoluulojemme mukaan on äidillinen ja feminiininen. Huomasimme, että sekä miehet että naiset on kasvatettu yhteistoimintaan kykeneviksi, epäaggressiivisiksi henkilöiksi, jotka huolehtivat toisten ihmisten tarpeiden tyydyttämisestä. Emme löytäneet minkäänlaista käsitystä siitä, että sukupuolivietti voisi olla kovin voimakas tekijä enempää miehissä kuin naisissakaan.

Selvän vastakohdan arapesheille muodostavat mundugumorit. Painimme merkille, että mundugumorien käsityksen mukaan sekä miehet että naiset ovat häikäilemättömiä, agressiivisia ja aktiivisesti seksuaalisia yksilöitä, jotka huolehtivat lapsistaan mahdollisimman vähän. Sekä miehet että naiset olivat lähellä persoonallisuustyyppiä, joka meidän kulttuurissamme on löydettävissä vain sivistymättömien ja väkivaltaisten miesten keskuudesta.

Enempää arapeshit kuin mundugomoritkaan eivät korostaneet sukupuolten välistä vastakohtaisuutta. Arapeshien ihanteena on, että lempeä ja vastuuntuntoinen mies menee naimisiin lempeän ja vastuuntuntoisen naisen kanssa. Mundugomorien ihanteena taas on, että väkivaltainen ja aggressiivinen mies menee naimisiin väkivaltaisen ja aggressiivisen naisen kanssa.

Kolmannen heimon, tsambulien, keskuudessa huomasimme, että oman kulttuurimme miehiä ja naisia koskevat käsitykset olivat (heillä) kääntyneet ylösalaisin. Nainen on hallitseva, objektiivinen, järjestävä osapuoli, mies taas vähemmän vastuullinen ja tunteenomaisesti riippuvainen."

(Mead, s.265)

Roolit ovat siis niin kuin ne on opittu, todistaa Margaret Mead. Kun me itse olemme sosiaalistuneet oman kulttuurimme normeihin, meistä vaikuttaisi perin hassulta ja huvittavalta, jos esim. suomalainen mies olisi tahdoton, lempeäkatseinen herkkupala, josta vallanhimoiset ja päättäväiset naiset taistelisivat keskenään -vaikkakin ns. naisen asein- ja joka alistuisi nöyrästi kulloisellekin "Pohjolan emännälle". Ei ole kuitenkaan täysin poissuljettua, ettei näin joskus esihistoriassa olisi ollut?

Mead oli tullut todistaneeksi sen seikan koko lukevalle yleisölle myös tiedemaailman ulkopuolella, että eri sukupuolilla havaittavat persoonallisuuserot ovat suuressa määrin yhteiskunnan tuotteita, ei biologisia. Jos siis po. erot eivät vastaa muuttuneita tarpeitamme, ne voivat muuttua. Mead avasi tien vaihtoehdon etsinnälle.

Mainittakoon, että "feminismin perustajana" pidetty Simone Beauvoir piti miehen ja naisen eroa biologisena: Mies = kulttuuri; Nainen = luonto. Myös tämä feministinen dogmatismi tuli nyt kyseenalaistetuksi.

Nyttemmin on jonkinlainen tilaus ns. feministi-arkeologeista, joiden pitäisi kumota Marija Gimbutasin näkemyksiä "matriarkaalisen" (=ei-sukupuolierottelevan) yhteiskuntamuodon korvautumisesta Euroopassa patrarkaalisella. Näiden opponenttien uskottavuus perustuu harhaan, että joku kiistelijä olisi erityisen uskottava koska hän on "feministi". Marija Gimbutasin kohdalla po. feminismiä ei lueta eduksi, kuinkas sattuikaan.

Oireyhtymään kuuluu marssittaa estradille kirjoittajia, jotka toistavat Gimbutasin hypoteeseja ja faktoja sivukaupalla (siihen pystyy papukaijakin), ja sitten toteavat lopuksi, että "tämä ei kuitenkaan todista matriarkaatin olemassaolosta" tms. hyvittelyä. Huomattakoon, etteivät he yleensä kirjoituksissaan kritisoi Gimbutasin väittämiä, vaan esittävät lonkalta em. tapaista mielikuvan rakentamista. Kiistely Marija Gimbutasin ympärillä onkin tavallaan toisinto vuosikymmeniä aikaisemmasta Meadin "Sukupuoli ja luonne" -kirjan aiheuttamasta kalabaliikista.





Sota "rauhanomaisessa" kulttuurissa

Mead jatkaa:

"Sodankäynti on arapesheille melkein tuntematonta. Pääkalloja ei metsästetä. Tappamista ei pidetä urhollisena eikä mielekkäänä. Niihin, jotka ovat tappaneet ihmisiä, suhtaudutaan todellakin epäsuopeasti, ikään kuin he olisivat jossain määrin yhteiskunnan ulkopuolella. Heidän velvollisuutensa on suorittaa uusien tappajien puhdistautumisseremoniat. Mutta vaikka todellinen sodankäynti, toisin sanoen ryöstämistä, valloittamista ja tappamista varten järjestetyt hyökkäysretket, on tuntematonta, kylien kesken saatetaan käydä rähinöitä ja kahakoita, etupäässä naisten vuoksi."

(Mead, s.36)

Sodan syy on useimmiten "naisenryöstö", mikä tässä lempeässä miljöössä tarkoittaa tavallisesti aviollisten ristiriitojen tai normien vastaisen ihastumisen aiheuttamaa naisen karkaamista naapurikylän miekkosen matkaan. Karkuteille lähtenyt sika, jonka toisen kylän asukas on ottanut talteen, voi myös olla casus belli. Mead kuvaa sodankäynti-tapaa:

"Kahakat alkavat siten, että suuttunut osapuoli saapuu aseistautuneena muttei varsinaisesti taistelunhaluisena loukkaajien kylän luo. Kiukkuinen kiistely alkaa: Loukkaajat puolustavat käyttäytymistään, väittävät etteivät he tiedä mitään naisen karkaamisesta, tai etteivät he tienneet sian omistajaa -sen saparoa ei ollut vielä leikattu. Mistä he olisivat arvanneet, ettei se ollut villisika, jne."

(Mead, s.37)

Usein "sota" jää herjaamisen asteelle, ja osapuolet poistuvat tahoilleen, mutta ei aina:

"...kiivain mies heittää keihään. Tämä ei merkitse yleisen metelin alkamista, päinvastoin jokainen tarkkailee, mihin keihäs osuu, ja vastapuolen kiivain mies heittää sen takaisin kohti sitä miestä, joka oli sen heittänyt.

Tämä vastavuoroinen ja huolellisesti mieleenpainettu heittojen vaihto, jonka tarkoituksena on vain haavoittaa lievästi, ei tappaa ketään, jatkuu kunnes joku haavoittuu melko pahasti. Tällöin hyökkäävän puolen jäsenet välittömästi lähtevät tiehensä. Myöhemmin rauha rakennetaan rengaskoruja vaihtamalla. Jokainen mies antaa renkaan sille miehelle, jota on haavoittanut."

(Mead, s.37)

Ikävien kuolemantapausten sattuessa muistetaan, että "taistelleiden" kylien väki onkin sukua keskenään, eikä kukaan tapa sukulaistaan tarkoituksella. Kuolemantapauksesta syytetään noituutta, ja sekä tappajaa että vainajan omaisia lohdutellaan, ja kaikki osallistuvat yhteiseen suremiseen.

Tässä meillä on kuvaus rauhanomaisen kulttuurin sodankäynnistä. Häiriöitä oli, mutta ne eivät olleet koko kulttuurin ja uskonnon keskeinen elementti ja ihanne, kuten mm. indoeurooppalaisen invaasion jälkeisessä Euroopassa.

Marija Gimbutasin aloittamaa työtä seuraavaa tutkimuslinjaa on kritisoitu jopa "rauhanomaisen feministisen Atlantiksen" projisoimisesta menneisyyteen, mutta se ettei ihmisten välinen väkivalta ollut koko yhteiskuntarakenteen määräävä tekijä, kuten historiasta tunnetuissa hierarkisissa rosvovaltiossa (erilaiset Tsingis-kaanit ja Iivana-Julmat), tulee nyt todistetuksi yhden papualaisen heimon kohdalta, ja samalla auttaa meitä hahmottamaan millaista "Vanhan Euroopan" rauhanomaisuus on voinut olla.

1.	"Luonnonkansat" mesästäjä-keräilijät:	Valtioton aika, totemistisia heimoja, "Lapinkylä"-hallinto.	Ryöstöretkiä, "sota yksityisasia",satunnainen häiriö, "30 000:n vuoden rauha".
2.	Maanviljelys-kivikausi, "Vanha Eurooppa":	"Tasa-arvo" = yksilön asema riippumaton sukupuolesta tai syntyperästä, Uskonto korostaa naiseutta elämän synnyttäjänä.	Aggressiota kontrolloidaan uskonnolla, sota edelleen poikkeusilmiö tai po. kulttuuripiirin ulkopuolelta tuleva hyökkäys.
3.	Kulttuuri-murros, demografinen katastrofi:	Vanhat rakenteet yleensä sortuvat, kansoja tuhoutuu.	Jatkuvaa sotaa nälkäisten nomadien tunkeutuessa maanviljelysseuduille. Ryöstely joko tuottaa "hautausmaan rauhan" tai "prätkäjengi-valtion".
4.	Indoeurooppalainen Eurooppa:	Väkivaltaisimmat rosvot päätyvät "kuninkaiksi", perinnöllisen ns. aateliston synty. Hierarkia uskontoon ja hallintoon.	Sodalla pidetään alemmat yhteiskuntaluokat pelossa, ja jaetaan uudelleen reviirejä rosvoparonien kesken.
5.	"Jerusalemin uskonnot", Pyhä Sota:	Avoin väkivalta hallinnon perustana säilyy, mutta alistetaan ihmisjoukkojen tajunnan ohjailulle. Entistä suurempia imperiumeja.	Sodat muuttuvat massaliikkeiksi jonkin uskonnollisen tai ideologisen prinsiipin puolesta "vääräuskoisia vastaan". Julmuus lisääntyy.
6.	Teollistunut maailma:	Valtioita ja yhtiöitä, dynastiat joko giljotiiniin (Ranska) tai koipussiin (Englanti).	Sota politiikan jatketta, "kauhun tasapaino".

Taulukon tarkastelu osoittaa, että kaikki mainitut kehitys (tai rappio) vaiheet ovat ajallisesti lomittaisia, eli jatkuvat yhä jossainpäin maailmaa. Meadin tapaamat papualaiset elivät vielä aikakautta 1., muu maailma teollisuuden ja maailmakaupan vaihetta 6., ja äskettäin kadonnut neuvosto-imperiumi vielä 1990-luvulla vaihetta 5.. Kulttuurin ja luonnon kehitys ei ole koskaan tasaista.

Euroopan ja Intian indoeuroistumisen jälkeisen kauden ideologiaa kuvaa hyvin Mahabharatassa esitelty myytti Kuruksetran taistelusta, jossa Pandava- ja Kaurava-klaanit ottavat aseellisesti selville, kummat ovat kovempia jätkiä, eli "kukkulan kuninkaita", kuten töölöläisillä takapihoilla tehtiin pikkupoikien toimesta 1930-luvulla, aina kun uusi halkokuorma oli kaadettu taloyhtiön tontille. Pandavoiden ja Kauravoiden tilalle voi lukija sijoittaa esim. George Bushin ja Saddam Husseinin, eikä juoni siitä kärsi.

Koska mainitut suvut olivat kertomuksen mukaan läheisiä toisilleen, päähenkilöiden henkinen kasvutarina liittyy sen seikan sisäistämiseen, että myös sukuun kuuluvia ja muutenkin mukavia tyyppejä voi tappaa, jos kunnia tms. isompi asia niin vaatii. Tälläistä henkisen valveutumisen tasoa vaadittiin veda-kauden ylimyksiltä, ja se on kristallisoitu myös uskonnon perusteoksiin.

Indoeurooppalaisten nomadien Eurooppaan ja Intian tasangoille suuntautuneen maahanmuuton jälkeisissä uskonnoissa ja mytologioissa sodanjumalien, heimojumalien ja ukkosenjumalan asema on aiempaa korostuneempi, ja po. uskontoihin "adoptoituneet" vanha-eurooppalaiset tms. jumalattaret usein militarisoitiin. Atana Potinija sai aseet ja muuttui Pallas Atheneksi. Kelttien Morrigan sai miekan ja kilven, ja vaaneri-jumaluus Freia liikkui hänkin sotakentillä. Traditioiden patriarkaalistuminen ja agression nostaminen häiriökäyttäytymisestä ihanteeksi ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan Lähi-Idässä innovoitui koston, raakuuden ja armottomuuden henkilöitymä: Jahve.

Verrattaessa arapeshien kaltaisten heimoina ja kyläyhteisöinä elävien kansojen puolirituaalista "sotaa", jonka funktio näyttää olevan ristiriitojen ja frustraatioiden häivyttäminen pienimmällä mahdollisella haitalla, "kehittyneempien" kansojen ja valtioiden organisoituun väkivaltaan, havaitsemme eron olevan laadullisen. Kyse on eri ilmiöistä.

Valtiottomassa olotilassa ja ilman "jerusalemin-uskontojen" vaikutusta eläneitä ihmisiä tuskin on mahdollista saada lähtemään tappamaan heille tuntemattomia muukalaisia jostain pääkaupungista tms. pääkonttorista tulleen käskyn perusteella, vaikka po. muukalaisilla olisi eri uniformu ja kenttäpostiosoite.

Arapeshien leppoisuus on ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta erittäin positiivinen tieto, sillä väkivallan ilmiöiden samankaltaisuus kaikkalla maailmassa herättää joskus pessimistisen tunteen, että aggressio ja itsekkyys olisi meihin geneettisesti koodattu. Kun sitä ei esiinny po. ryhmässä, mekin voimme jonain päivänä vapautua väkivallan rasitteesta. Toivoa siis on.


Johtajuus ei-hierarkisessa yhteiskunnassa

Meadin esittelemän arapeshi-kansan keskuudessa aggressiivisuus ja muut ns. miehiset hyveet ovat kovin huonossa kursissa. Jouduttuaan vuosituhansien aikana kosketuksiin "nykyaikaisemman" väen kanssa, arapeshit ovat kehittäneet erityisen instituution, jolla he parantavat kilpailukykyään ja säilymismahdollisuuksiaan heille kovassa maailmassa. He valitsevat keskuudestaan nuoria miehiä, joita kasvatetaan esiintymään ja toimimaan töykeästi ja itsekkäästi, minkä he uskovat olevan näille valituille hyvin vastenmielistä.

"Kun työt suoritetaan miellyttävässä yhteistoiminnassa ja vähäinen sodankäynti on perin heikosti järjestettyä, yhteiskunta tarvitsee johtajia vain suurten seremoniatilaisuuksien järjestäjiksi. Jos ihmiset tyytyisivät vain syömisen ja yhteislaulujen tuottamaan jokapäiväiseen nautintoon, he tulisivat hyvin toimeen ilman johtajiakin, mutta silloinpa ei voitaisi järjestää seremonioita.

Arapeshien yhteiskunnan ongelmana ei ole hyökkäävyyden rajoittaminen eikä omanvoiton pyynnin kahlitseminen, vaan kyvykkäimpien ja lahjakkaimpien miesten taivuttaminen johtavaan ja vastuulliseen asemaan vastoin heidän tahtoaan, niin että silloin tällöin, aina kolmen tai neljän vuoden kuluttua tai vieläkin harvemmin voidaan järjestää todella jännittävä seremonia.

Otaksutaan, ettei kukaan halua olla johtaja, "suuri mies". Suurten miesten täytyy suojella, tehdä aloitteita tavarain vaihdosta, pöyhistellä ja puhua kovalla äänellä, kerskailla siitä, mitä ovat tehneet tai tulevat tekemään. Kaikkea tätä arapesh pitää vastenmielisenä ja vaikeana käyttäytymisenä, johon normaali mies ei ryhtyisi, jos hänellä olisi mahdollisuus välttyä siitä. Yhteiskunta joutuu pakottamaan muutamia miehiä tähän rooliin tietyillä menetelmillä."

(Mead, s.39-40) Tästä valitusta "pääluottamusmiehestä" käytetään nimitystä buanjin.

Kun buanjin on saanut itselleen seuraajan, hän voi palata normaaliin elämäänsä, jota hänen odotetaan arvostavan.


Rooleihin sopimattomat

Mead kiinnittää paljon huomiota vallitsevista normeista poikkeavien yksilöiden asemaan tutkimissaan kulttuureissa. Koska on mahdollista, että sosiaalisten odotusten mukainen persoonallisuus ei sovi kaikille, jokaiseen yhteisöön jää yksilöitä jotka eivät tahdo tai eivät pysty täyttämään heiltä odotettua roolia. Primitiivisissäkin yhteiskunnissa nämä poikkeukset ovat olemassa, ja heidän kanssaan on elettävä.

USA:n tasankointiaanien kovin miehekäs mies-rooli on ilmeisesti jo varhain saanut vaihtoehdokseen "berdache" -ilmiön: Mies, joka elää naisen tavoin. Berdache ei silti välttämättä toteuta 100%:sti itseään, vaan hänkin seuraa yhteisön perinteen asettamaa roolia tiettyine kaavoineen ja tunnusmerkkeineen.

Berdachena mies voi tehdä naisten töitä, eikä hänen tarvitse olla sotainen eikä rohkea. Berdache voi käyttäytyä myös homoseksuaalisesti. Meadin mukaan rooliodotus, oli se sitten aggressiivinen mies + lempeä nainen kuten meillä, tai toisinpäinen kuten tsambuleilla, tai molemmat lempeyteen pakottava kuten arapesheilla, on siihen pystymättömälle sosiaalinen pakkopaita:

"Sen tuskan lisäksi, jota ihminen tuntee siitä, että hän on syntynyt kulttuuriin, jonka yleisesti hyväksyttyjä päämääriä hän ei koskaan voi omaksua, monet ihmiset saavat nyt vielä lisää surkeutta siitä, että heidän psykoseksuaalinen elämänsä menee sekaisin. Mies ei ainoastaan tunne vääriä tunteitä, vaan hän tuntee naisen tunteita, mikä on paljon pahempaa."

(Mead, s.278)



Valta

"Pakko käyttäytyä oman sukupuolensa jäsenen tavalla tulee erittäin voimakkaaksi tekijäksi, jonka avulla yhteiskunta koettaa muovailla kasvavaa lasta hyväksyttyihin muotoihin."

(Mead, s.280)

Siinä se taas on: Kyse on vallasta. Voimakkaasti sukupuoli-erottelevalla yhteiskunnalla on lujempi ote jäsentensä tajuntaan, kuin arapeshien tai mundugomorien heimoyhteisöillä. Tilanne näyttää täysin rinnasteiselta:

heikko kontrolli	vahva kontrolli
yksilöllisyys	yhdenmukaisuus
sukupuolten roolit vähän eriytyneitä	roolit vahvasti erilaisia, vastakkaisuus ihanteena
matriarkaatti	patriarkaatti

Yksilöllisyys

"Mathilde ja Mathis Vaerting kävivät käsiksi (sukupuoliroolien alkuperää koskevaan) probleemaan kirjassaan "The Dominant Sex", mutta Euroopan kulttuuriperinne rasitti heidän ajatteluaan. He tiesivät, että muutamissa osissa maailmaa oli ollut ja vieläkin oli matriarkaalisia järjestelmiä, jotka antoivat naisille toimintavapauden ja riippumattomuuden, jonka Euroopan historialliset kulttuurit olivat suoneet vain miehille. Yksinkertaisella silmänkääntötempulla he vain käänsivät nurin Euroopan tilanteen ja selittivät, että matriarkaalisessa yhteiskunnassa naiset ovat kylmiä, ylpeitä ja vallanhimoisia, miehet taas heikkoja ja alistuvia. Euroopan naisten ominaisuudet salakuljetettiin matriarkaalisten yhteiskuntien miehiin -siinä kaikki."

(Mead, s.13)

Tässä Mead-kertausta. Asetelma ei näytä oleellisesti muuttuneen niistä päivistä. Länsimaisen elämäntavan kritisoijat osoittavat esimerkkejä ja todisteita vaihtoehdoista, mutta opponentit pystyttävät tuulimyllyn heidän kuvakseen ja kiivailevat sitä vastaan.

Mead esittää myös oman näkemyksensä ihmisen elämäntavan optimoimisesta. Hän näkee vaarana myös sukupuolten välisten todellisten erojen vähättelyn, ja androgyynisyyden ihanteen ottamisen uudenlaiseksi pakkopaidaksi, missä kritiikissään hän on profetaalinen:

"Väite, että sukupuolten välillä ei ole mitään eroja, vaikka niihin on aina uskottu, saattaa olla yhtä salakavala persoonallisuuden standardoimisen muoto, kuin väite, että on monia sukupuolieroja.

Siinä määrin kuin miehille ja naisille hyväksyttyjen persoonallisuuksien erojen poistaminen merkitsisi kaikkien niiden ilmiöiden tukahduttamista, joita kerran on pidetty erityisen feminiinisinä tai erityisen maskuliinisina, siinä määrin sellainen kehitys sisältäisi yhteiskunnallisen menetyksen."

(Mead,s.197-98)

Valitettavasti Meadin ennuste on osin toteutunut, ja olemme saaneet nähdä ahdasmielisten vaihtoehtokulttuurien tunkeutumisen tuomaan omia mielivaltaisia normejaan niille, jotka ovat alkaneet oivaltaa perinteisen arvo- ja roolimaailman suhteellisuuden ja -täytyy todeta- kieroutuneisuuden. Jossain piireissä nainen ei saa toteuttaa naisellisuuttaan aistillisuutena ja iloisuutena, vaan "vapautumisen" odotetaan ilmenevän miesmäisyytenä ja "vaihtoehto"normien orjallisena noudattamisena. Vapaus on vaikeaa, joskus tuskallista, mutta se on sen arvoista.


Lainaukset:

Margaret Mead: "Sukupuoli ja luonne kolmessa primitiivisessä yhteiskunnassa", Otava 1963
Margaret Mead 1901-1978

Oppituolit ym:
Vuodesta 1926 American Museum of Natural History, New York
Vassar College (1939-41), vieraileva opettaja
Columbia University (1947-51), lehtori
Columbia University (1954-78) antropologian professori
Fordham University (1969-71) Antropologian professori ja yhteiskuntatieteiden laitoksen johtaja

Puheenjohtana seuraavissa tieteellisissä yhdistyksissä:
American Anthropological Association
Anthropological Film Institute,
Scientists Institute for Public Information
Society for Applied Anthropology.

Teokset:
COMING OF AGE IN SAMOA, 1928
AN INQUIRY INTO THE QUESTION OF CULTURAL STABILITY IN POLYNESIA, 1928
THE MAORIS AND THEIR ART, 1928
COMING UP IN NEW GUINEA, 1930
SOCIAL ORGANIZATIONS OF MANU'S, 1930
THE CHANGING CULTURE OF AN INDIAN TRIBE, 1932
SEX AND TEMPERAMENT IN THREE PRIMITIVE SOCIETES, 1935 - Sukupuoli ja luonne kolmessa primitiivisessä yhteiskunnassa, Otava 1963
THE MOUNTAIN ARAPESH, 1938-49 (5 vols. in 4)
FROM THE SOUTH SEAS, 1939
BALINESE CHARACTER, 1942
AND KEEP YOUR POWDER DRY, 1942
BALINESE CHARACTER, A PHOTOGRAPHIC ANALYSIS, 1942
MALE AND FEMALE, 1949 - Mies ja nainen, Otava 1957
SOVIET ATTITUDES TOWARD AUTHORITY, 1951
GROWTH AND CULTURE, 1951 (with Frances Cooke Macgregor, photos. by Gregory Bateson)
THE STUDY OF CULTURE AT A DISTANCE,1953 (ed. with Rhoda Métraux)
PRIMITIVE HERITAGE, 1953 (ed. with Nicholas Calas)
THEMES IN FRENC CULTURE, 1955 (ed. with Rhoda Métraux)
CHILDHOOD IN CONTEMPORARY CULTURES, 1955 (ed. with Martha Wolfenstein)
NEW LIVES FOR OLD, 1956
AN AHTHROPOLOGIST AT WORK, 1959
PEOPLE AND PLACES, 1959
A CREATIVE LIFE FOR YOUR CHILDREN, 1962
CONTINUITIES IN CULTURAL EVOLUTION, 1964
FAMILY, 1965 (with Ken Heyman)
ANTHROPOLOGIST AND WHAT THEY DO, 1965
AMERICAN WOMEN, 1965 (ed. with Frances B. Kaplan)
THE WAGON AND THE STAR, 1966 (with M. Brown)
THE CHANGING CULTURAL PATTERNS OF WORK AND LEISURE, 1967
CULTURE AND COMMITMENT, 1970
A WAY OF SEEING, 1970 (with Rhoda Métraux)
A RAP ON RACE, 1971 (with James Baldwin)
BLACKBERRY WINTER: MY EARLIER YEARS, 1972
TWENTIETH CENTURY FAITH, 1972
WORLD ENOUGH, 1975
LETTERS FROM THE FIELD, 1925-74, 1977 (with R.B. Métraux)
MARGARET MEAD, SOME PERSONAL VIEWS, 1979 (with R.B. Métraux)
ASPECTS OF THE PRESENT, 1980 (with W.W. Kellogg)
THE ATMOSPHERE, 1980
Meadilta on myös suomennettu tutkimus Ikäryhmien ristiriidat, joka on julkaistu pehmeäkantisena niteenä.


Margaret Mead
Mead 2001: In The Field (Margaret Mead´s ethnographic work in 1931-32, the Mountain Arapesh of the East Sepik Province, Papua New Guinea)

Velines kuoleman juhla Audrius Dunzilan mukaan. Julkaistu: "Romuva"(USA) #6,1991

Suomalaisen pakanuuden yhtymäkohdat balttilaiseen perinteeseen ovat niin selvätja huomiotaherättävät, muutenkin kuin Ukko-Ilmarisen ja Perkunaksen samankaltaisuutena, että fil.tri. Audrius Dunzilan kirjoitus, jonka nyt teille tarjoamme, on osin suomalaiselle lukijalle ärsyttävän tuttujen asioiden toistamista. Kun suomalaisten pakanallista perintöä koskevaa tietoa on kadonnut masentavan suuressa määrin, tutustuminen meitä lähellä oleviin traditioihin saattaa antaa avaimia olemassa olevien tiedonsirpaleiden ymmärtämiseen ja yhdistämiseen. Huomatkaa, että A.Dunzila on tarkoittanut kirjoituksensa erityisesti amerikkalaiselle yleisölle. Lukemisen iloa.



"Velines on muinainen liettualainen juhlapäivä, jolla muistetaan kuolleita. Perinteellisesti se alkaa kaikkien sadonkorjuu-juhlien jälkeen, ja ennen oli tapana viettää sitä nelisen viikkoa lokakuussa, marraskuun ensimmäiseen viikonloppuun huipentuen. Kristillisenä aikana tämä juhliminen on painostuksella rajoitettu yhteen päivään, marraskuun toiseen.

Kodeissä vietetyillä muistoaterialla haluttiin muistella perheen tai kylän vainajia. Liettualaiset maanviljelijät olivat vuosisatoja asuneet samoja maatiloja, ja uskottiin että esivanhempien veleet (=henki) auttoivat heidän jälkeläisiään ja siunasivat heidän maansa. Siksi perheen päämiehet kiersivät kynttilät käsissään viljelyksensä ja sen jälkeen kotitalonsa Velines-juhlan valmisteluna.

Kuten muiden juhlien yhteydessä, peseytyminen pirtis eli sauna-rakennuksissa edelsi ateriaa. "Pirtis" on puurakenteinen hyörysauna, jota lämmitetään kuumilla kivillä. Uunia lämmitetään 3-4 tuntia, kunnes sen kivet ovat punahehkuiset. Sitten miehet kylpevät ennen naisia ja lapsia. Kun kiville heitetään lämmintä vettä, huone täyttyy lämpimästä hyörystä. Verenkierron virkistämiseksi ihmiset hakkaavat itseään vantai-kimpuilla, jotka valmistetaan koivun oksista. (Painakaa tarkkaan mieleenne, niin osaatte rakentaa aidon liettualaisen pirtis-kylpyhuoneen. käänt.huom.) Sen jälkeen käydään useita kertoja uimassa joessa tai järvessä. Lopuksi peseydytään pirtiksessä normaalisti saippualla. Velines-juhlan yhteydessä pirtistä lämmitetään uudelleen naisten käynnin jälkeen, ja se jätetään esivanhempia varten käyttövalmiiksi.

Juhla-ateriaa varten asettaudutaan pöytään hiljaisuuden vallitessa. Aina aluksi toivotetaan esivanhemmat tervetulleiksi, ja pyydetään heiltä terveyttä ihmisille ja eläimille, ja runsasta satoa viljelyksille. Toisin paikoin tämä rituaali toimitetaan täysin pimeässä, toisin paikoin kynttilän valossa. Ovi tai ikkuna pidetään tämän ajan avoinna, jotta vainajilla on vaivaton pääsy tupaan. Vanhaan pakanalliseen aikaan zynys (=> "suntio" suomessa? käänt.huom.), pakanallinen pappi, toimitti tämän osan rituaalista. Seuraava rukous on nauhoitettu Lyda:ssa:

"Kuolleiden veleet, jota me yhä muistamme tässä kodissa,
perheemme kunniotetut esivanhemmat,
kunnioitetut naiset ja miehet, kunnioitetut ikuisesti,
erityisesti isoäitini ja isoisäni, äitini ja isäni,
ja sukulaisemme,
ja kaikki lapsemme,
jotka kuolema otti tästä kodista,
me kutsumme teidät vuotuiseen juhlaamme.
Olkoon se teille yhtä miellyttävä
kuin teidän muistonne on meille."

Joissakin paikoissa läsnäolijat luettelivat nimeltä kaikki vainajat, joita halusivat muistaa.

Kuolleita kunnioitettiin myös olut-uhrilla. Olut oli liettualaisessa muinaisuskonnossa pyhä juoma. Velinesin aikana kaikki -rikkaat ja köyhät- hankkivat olutta vaikkei heillä olisi tavallisesti ollut varaa siihen. Rukoukset tuli lausua, dainat tuli laulaa, olutta tuli uhrata vuodattamalla sitä maahan. Juoma-uhrin aikana lausuttiin sanat: "Tämä on teille, vainajat." Sitten jokainen joi erityisestä tuopista, joka oli erityisesti valmistettu vainajien muisteluissa käytettäväksi. Joissakin osissa Liettuaa tämä rituaali on säilynyt erityisen monimutkaisena.

Yleensä Velines-ateriaan ei sisältynyt lihaa tai kalaa, mutta jossain osassa Liettuaa oli tapana tarjoilla verikastike, sianlihaa ja siipikarjaa. Punajuuri, jota tarjoiltiin viljan, papujen ja juuston kanssa, symboloi verta. Jyvä- ja papusalaatti, kucia, makeutettiin hunajalla. Liettualaisessa kansanperinteessä tämä on vainajille tarjotun aterian ruokalaji. Toisinaan tätä oli 12:ssa tai 13:ssa astiassa, symboloiden aurinko- ja kuuvuotta. Jokaiselle perheen elävälle tai kuolleelle voitiin tehdä myös nimikko pannukakku, mutta tämä tapa oli vain osassa Liettuaa.

Vainajat kutsuttiin syömään seuraavilla sanoilla: "Istukaa ja nauttikaa Jumalan antimia." Tämän jälkeen odotettiin hetki aivan ääneti, ja sitten kaikki elävät istuivat pöytään. Ensimmäiset suupalat jokaisesta ruokalajista uhrattiin vainajille. Joskus se tarkoitti kirjaimellisesti lattialle pudottamista, joskus oli erityinen vainajien astia, jota pidettiin huoneen arvokkaimmassa nurkkauksessa. Uhraaminen vainajille voitiin suorittaa myös ainoastaan ajatuksissa.

Vilnassa luettiin seuraava rukous:

"Muistakaa kuoliaaksi poltettuja, hukkuneita, kaatuneiden puiden alle jääneitä ja salaman iskemiä. Muistakaa vieraille maille kadonneita, nääntyneitä ja onnettomuuksissa kuolleita. Tulkaa vainajat, syökää ja juokaa kanssamme."

Rukoukset lienee ilmeisimmin osoitettu Gabijalle tai Gabjaujisille, ahjon liekin tai suojatun tulen jumalattarelle. Hyvältä tuoksuvia yrttejä lienee myös poltettu suitsukkeina.

Perheen jäsenten lisäksi aterialle voitiin pyytää myös kerjäläisiä. Kulkureita ja kerjäläisiä kutsuttiin Liettuassa sanalla elgetas, jolla on voitu tarkoittaa myös uskonnollisia erakkoja, jotka kiertelivät kylästä kylään. Heillä arveltiin olevan läheisempi suhde jumaliin ja vainajiin. Elgetat eivät ainat olleet köyhiä, ja jopa rikkaiden henkilöiden tiedetään viettäneen osan elämästään elgetana eläen saamillaan almuilla, mutta osa vaeltelijoista oli köyhiä ja kodittomia.

Liettualaiset tapasivat jättää näitä kuljeksivia pyhiä henkilöitä varten ruokaa talojen kuisteille tai keittiö-ikkunoiden alle. Sananlaskun mukaan "se mitä teet elgetalle, sen teet vainajille".

Vanhoina aikoina zynys tarkkaili merkkejä vainajien läsnäolosta. Myöhemmin vainajat ilmoittivat läsnäolostaan kattilasta nousevassa hyöryssä, heijastuksissa ikkunoissa, tai (pöydälle asetetun) sormuksen sisäpuolen kuvajaisissa, ja toki ihmisten unissa. Velines-aterian jälkeen esitettiin kansanlauluja, dainoja, ja tanssittiin, missä vainajien uskottiin olevan mukana.

Tilaisuuden lopuksi vainajia pyydettiin palaamaan sinne mistä olivat tulleetkin seuraavilla yksinkertaisilla sanoilla: "Siunatkaa meitä ja sukulaisiamme terveydellä, vainajat, ja antakaa rauha tähän kotiin! Palatkaa sinne, nihin kohtalo on teidät jättänyt, ja muistakaa olla tekemättä vahinkoa pihallemme, puutarhallemme tai niityillemme." Tämän jälkeen kaikki toistivat: "Täällä ei ole enää yhtään vainajan henkeä."

Velinesin aikana vierailtiin myös kuolleiden haudoilla. Kalmistot sijaitsivat kylien läheisyydessä, ilmaisten vainajien ja elävien välistä läheistä suhdetta. Haudoille tuotiin jo pakanallisena aikana kynttilöitä, kuten tänäänkin on tapana. 1900-luvun alkuun asti oli vielä yleistä, että Velines-ateriasta vietiin ruokaa vielä haudoillekin."

Audrius Dunzila



Liettuassa pakanuus eli oman alkuperäisen uskonnon harjoittaminen ei ole koskaan varsinaisesti kadonnut. Maa kristillistyi itse 1300-luvulla suuriruhtinas Gemindasin päätettyä poliittisistä syistä omaksua silloisen Euroopan agreessiivesti levitetyn valtauskonnon. Vasta uskonpuhdistuksen jälkeisen katolisen kirkon lutherilaisvastaisen taistelun yhteydessä jesuiitat aktivoituivat kitkemään Liettuasta sekä reformoidun kristillisyyden ituja että Vanhaa Uskontoa.

Vaikka liettualaiset ovat puolalaisten ohella olleet "katolisen kirkon uskollisia poikia", he eivät ole koskaan erehtyneet halveksimaan omia esivanhempiaan ja näiden jättämää perintöä. Pakanuuden aikaisten jumaluuksien nimet ovat pysyneet yleisesti tunnettuina ja niistä on laulettu kansanlauluissa vielä kristillisenä aikanakin, kuten naapurimaassa Latviassa.

Perusta pakanuuden elpymiselle Liettuassa on siis varsin hyvä, ja aktiivi-pakanuutta, oman perinteen pohjalta, harjoittaa mm. Romuva-liike, jonka piirissä toimii myös kirjoittajamme Audrius Dunzila. Romuva joutui toimivaan vaikeissa oloissa neuvostomiehityksen aikana, ja vuosikymmeniä kaikki julkaisutoiminta tapahtui USA:n ja Kanadan liettualais-yhteisöissä.

Neuvostoliiton 1940 miehittämistä maista Liettua pystyi parhaiten vastustamaan etnistä venäläistämistä, vaikka toinen balttilainen kansa, lätit, melkein menettivät enemmistökansallisuuden aseman omassa kotimaassaan. Liettualaisten sitkeyttä lienee lisännyt -vahvan katolisuuden lisäksi- tietoisuus omista esi-kristillisistä perinteistä.

Edellä esitellyissä rukouksissa on varsin kiinnostavaa naispuolisten esivanhempien johdonmukainen mainitseminen ennen miespuolisia. Liettuan ja Latvian alkuperäisuskonnoissa onkin jumalatarten rooli paljon keskeisempi, kuin esim. Skandinaviassa. Liettulainen arkeologi Marija Gimbutas onkin eräs tunnetuimmista Euroopan indoeurooppalaisten maahanmuuttoa edeltäneiden uskontojen tutkijoista. Gimbutas kertoo, että vielä hänen lapsuudessaan Liettuan maaseudulla puhuttiin luontevasti jumalatar Laimasta aivan arkipäivään kuuluvana ilmiönä ja henkilönä.

Liettuan kieli on sukupolvien ajan kiinnostanut tutkijoita arkaaisuutensa takia. Liettua on nähty jopa sanskriitin rinnalla lähestymistienä indoeurooppalaisen kantakielen aikakauteen, mutta nykyiset tutkijat ovat maltillisempia. Rekonstruoitu "balto-slaavilainen" kielimuoto oletetaan liettuan, lätin ja slaavilaisten kielten ja em. kantakielen välille. Liettuassa on tosin muutamia kummallisuuksia, kuten paikallis-sijamuodot, jotka vain hiukan kärjistäen ovat yhtä suomalainen ilmiö kuin sauna.

Liettualainen alkuperäinen pakanuus on erittäin mielenkiintoista, koska sillä on Suomen kanssa yhteisiä eroavaisuuksia muiden indoeurooppalaisten kansojen etnisiin uskontoihin. Liettualaisten ja mm. hindu-mytologioiden väliset suhteet ovat askarruttaneet asiasta kiinnostuneita jo vuosisatoja, mutta tähän aiheeseen palaamme toiste.

"KAZYMIN SOTA" 1943 -kansamurha hantien maassa

Suomalaisetkin tutkijat, K.F.Karjalainen mm., mainitsevat pohjoisen Obin itäisen sivujoen Kazymin seudulla kunnioitetun haltijan, "Kazymin Eukon" eli Kauka-maa-eukon, jonka kultin keskus oli Kazymin latvoilla ollut pyhä aitta. Vuonna 1943, Neuvostoliiton sotiessa samaan aikaan mm. Suomea vastaan, jollakin fanaattisella komsomolkalla riitti energiaa alkuperäiskansan vastaiseen kampanjointiin ja paikallisen sodan aiheuttamiseen tuhoamalla Kazymin jumalattaren kulttipaikka.



Hantit (ostjakit) olivat joutuneet heti Venäjän ulotettua valtansa Uralin itäpuolelle saman kohtalon alaisiksi, kuin muutkin Siperian kansat. Heitä pyrittiin venäläistämään tai mieluimmin tuhoamaan kokonaan maahanmuuttavien venäläisten tieltä. Tsaarin valtaa kiinnosti aluksi vain itsenäisten "heimoruhtinaiden" pakottaminen Moskovan tsaarin vasalleiksi ja säännölliset verotulot alueelta, mutta Stroganovien ym. kauppiaiden intressit menivät pidemmälle, ja näiden kanta muodostui Venäjän politiikaksi. Siperiaa ryhdyttiin venäläistämään mitään keinoa kaihtamatta.

Pohjoisimmilla alueilla asuvia kansoja säästi pitkään tsaarivallan tehottomuus ja hallinnollinen tylsämielisyys, mutta kommunistien pystytettyä terrorikoneistonsa koko entiselle Venäjälle, syrjäkulmillakaan ei voitu sallia poikkeuksia.

Kapitalismin hylkääminen ei merkinnyt riiston lopettamista, mikä selvisi pohjoisillekin kansoille 1920-luvun suvaitsevaisemman vaiheen jälkeen. Vähemmistökansojen sorto, kulttuurien likvidoiminen ja venäläistäminen pysyivät Kremlin uusienkin vallanpitäjien tavoitteissa.

Katkaistakseen kulttuuriperinnön siirtymisen sukupolvelta toiselle, kommunistit pakottivat Siperian alkuperäis-asukkaiden lapset 1930-luvulta tähän päivään asti ns. internaattikouluihin. Opetus oli yksinomaan venäjäksi, ja kielitaidottomat oppilaat joutuivat yleensä kehitysvammaisten venäläisten kanssa samoihin apukouluihin, joissa opetus oli lähinnä kurinpitoa ja rääkkäämistä. Tähän tilanteeseen Neuvostoliiton romahtaminenkaan ei ole tuonut muutosta.

Siperian alkuperäiskansojen lasten pakottaminen pois kotoaan ideologisen muokkauksen ja venäläistyttävän "kielikylvyn" oloihin oli osa määrätietoista etnistä puhdistusta, jonka tarkoituksena oli tuottaa koko Neuvostoliittoon homogeeninen "homo sovjeticus"-väestö, joka vihaa omia perinteitään, samaistuu propagandakoneiston syöttämään pseudo-identiteettiin, on vailla moraalia ja osaa käyttää marxilaista "douple-talkia", eli on sopeutunut elämään oloissa, joissa virallinen "totuus" voi olla aivan muuta kuin todellisuus.

Anzori Barkalaja kirjoittaa:

"Koulu oli osa bolshevikkien pyrkimystä "sivistää" pieniä pohjoisia kansoja. Se tapahtui perustamalla eri kansojen pariin kulttuurikeskuksia (ven.lyhenne: kultbazy). Nimitys ... yhdistyi hantien näkemyksissä Kul-ikiin, joka oli hantien merkittävimpiä sairauden haltijoita, alimman maailman ruhtinas."

(Anzori Barkalaja: Ortodoksisuus, taisteleva ateismi ja hantien kansanusko, s.72)

Sanojen samankaltaisuus siis varoitti hanteja venäläisten perimmäisistä tarkoituksista (ikäänkuin koulu=kuolo??).

Kun epidemiat ja huono kohtelu tappoivat internaatteihin siepattuja, siperialaisten mitta alkoi täyttyä.




K.F.Karjalainen kirjoittaa:

"Pohjois-ostjakkien haltijoihin ... kuuluvat Kältas´-angki, Ort-iki, As-iki, Pallaksen kuvaama Voksarin haltija ym.. Mainittakoon tässä kuitenkin lisäksi joitakuita, joiden maine on kuulunut omien asuntoseutujen ulkopuolellekin. Sellaisia ovat Mõsemin-ruhtinas, tremjuganilaisen sanojan mukaan Taivaanjumalan poika, Taivaanjumalan tytär Kazymin-eukko l. Kauka-maan-eukko, mikä Surgutin seutuisillekin tuttu haltija asuu Kazymin latvoilla olevassa aitassaan,... Useat niistä ovat vogulienkin tuntemia ja esiintyvät näiden kansanrunoudessa, joka laajalti kuvailee heidän naimismatkojaan ja taisteluitaan toisten sankarien kanssa."

(K.F.Karjalainen: Jugralaisten uskonto, s.268)

Nämä haltijat ovat siis kovin samanlaisia, kuin Kalevasta tutut suomalaisten muinaiset heerokset. Ehkä meilläkin on ollut Väinämöisille ja Ilmarisille nimettyjä aittoja pyhissä lehdoissa, joissa esivanhempamme kävivät uhraamassa ja rukoilemassa. Obin varrella tämä ikiaikainen perinne sai tylyn tuomion jonkinlaisen uuden aatteen edustajilta v.1943. Anzori Barkalaja kertoo:

"...Numton-järvelle, joka oli hantien, mansien ja nenetsien pyhin paikka, perustettiin kalastusartteli. Tämä ärsytti kaikkia hanteja. Samaan aikaan alueen keskuksesta, Berjozovon kaupungista, tuli ryhmä valistustyöntekijöitä. Ryhmän mukana oli fanaattinen nainen, joka tuhosi Kazymin jumalattaren pyhän aitan."

(Azori Barkalaja: Ortodoksisuus, taisteleva ateismi ja hantien kansanusko, s.72)

Joku kommunismin villitsemä pikkukaupungin paikallinen "vilma-uljaana" tai kettutyttöjen edeltäjä aiheutti siis sisällissodan. Barkalaja jatkaa:

"Se oli hanteille liikaa. Venäläiset otettiin kiinni ja osa heistä uhrattiin jumalien rauhoittamiseksi, -erittäin harvinaista hanteilla. Sitten koottiin väkeä ja päätettiin hyökätä Berjozovoon."

Tsingalan uhriaitta.

Ultra-fanaattiset nuorstalinistit siis joutuivat lepyttämään jumalia omien tekojensa takia. Viimeiset ihmisuhrit Jugrassa (Obin alue) mainitaan 1700-luvulta, eivätkä ne ole koskaan olleet yleisiä hanteilla. Erityistä ihmisuhri-menettelytapaa ei ehkä enää tunnettu, joten uhraamisessa lienee siis käytetty samaa menettelyä, kuin esim. peuran tai poron uhraamisessa, mitä tapahtuu vielä nykyaikanakin. Uhrin kurkku lienee avattu ja astiaan lasketut veret pirskotettu jumal-kuvan päälle koko yhteisön seuratessa toimitusta, ja seuraavien komsomolkien odottaessa vuoroaan apaattisina tai ehkä hermostuneina. Voimme siis muodostaa jonkinlaisen kuvan kommunistinuorten viimeisistä hetkistä. He saivat tilaisuuden osallistua vuosituhantiseen perinnetapahtumaan, ja vieläpä sen keskeisimpinä osanottajina. Emme toki suosittele tämän perinteen elvyttämistä.

Neuvostoliiton syrjäisillä alueilla, joista bolshevikit olivat tehneet karkoitettujen vastustajiensa tai sellaisiksi kuviteltujen sijoituspaikkoja ja joukkomurhien näyttämöjä, tunnettiin paremmin neuvostovallan luonne kuin esim. 1980-luvun Suomen akateemisissa piireissä. Vähemmistökansat olivat kärsineet myös itse suuria menetyksiä vuoden 1934 jälkeen, kun Neuvostoliiton kehityksessä tapahtui lopullinen käänne huonompaan.

Eräiden kansallisuuksien sivistyneistö oli teloitettu viimeistä kansakoulunopettajaa myöten, ja tsaarien aikainen venäläistäminen oli käynnissä entistä tuhoisampana. Stalinistit itse tappoivat myös joukoittain puoluejärjestöjensä aktivisteja syyttäen näitä milloin "trotskilaisuudesta" milloin mistäkin. Hantien suorittamassa uhraus-teloituksessa ei siis ollut ajankohdan taustaan nähden mitään muuta erikoista, kuin että sen suoritti muu taho kuin KGB, Stasi, DGS, Securitate, Valpo tms. kommunistisen valtarakenteen elin.



"Demjankan piru".

Bolshevistiselle sanankäytölle oli tyypillistä:
a) vastustajien dehumanisointi,
b) verenhimoiset kielikuvat,
c) ultra-dualistinen hyvä-paha vastakkaisuus (hyvä=me, paha=muut).

Tyypillisesti "vihollinen" samaistetaan eläimeen, jonka tappaminen ei olisi moraalinen ongelma: "Ampukaa nämä hullut koirat! Kuolema tälle roistojen joukkiolle...! Helvettiin haaskalintu Trotski...!" (Näytösoikeudenkäyntien syyttäjän Vysinskin vuodatusta, "Kommunismin musta kirja" s.831)

Länsimaiset älyköt, eli V.I.Leninin sanonnan mukaan "hyödylliset idiootit", olivat mukana tässäkin kuorossa:

"Mutta myös Jean-Paul Sartre päästi 1952 ilmoille karkean röyhtäisyn: Jokainen kommunismin vastustaja on sika!"

(Kommunismin musta kirja, s.831)

Ns. rauhaan ja solidaarisuuteenkin liittyi siis väärin ajattelevien ihmisyyden kieltäminen, mikä oli askel kohti ongelman poistamista "hallinnollisilla toimenpiteillä".

Tunnettu anarkisti Mihail Bakunin ojensi kirjeessään v.1870 erästä bolshevikki-vallankumouksellisten edeltäjää, Pjotr Netshajevia (Dostojevskin "Riivaajissa" erään fanaatikon esikuva):

"Te ..., parahin ystävä, olette hullaantunut Loyolan ja Machiavellin menetelmiin, ja se onkin teidän merkittävin ja valtavin erehdyksenne. ... Te sanoitte, että kaikkien ihmisten pitää olla sellaisia, että itsensä täydellisen kieltämisen ja kaikkien henkilökohtaisten tarpeiden, ilonaiheiden, tunteiden, kiintymyksen ja sidosten hylkäämisen pitäisi olla poikkeuksetta kaikkien normaali, luonnollinen ja jokapäiväinen olotila. Te haluatte kohottaa oman kieltäymyksenne täyttämän julmuutenne, äärimmäisen fanaattisuutenne jopa juuri nyt yhteisöllisen elämän säännöksi. Se, mitä haluatte, on typeryyttä, mahdottomuuksia, täydellistä nurinkurisuutta luonnon, ihmisen ja yhteiskunnan kannalta."

(Kommunismin musta kirja, s.826, 836)

Siinä vanha tarkkanäköinen vallankumouksellinen Bakunin osoittaa suoraan ongelman ytimeen: Tuleva bolshevistinen terrori ja kaikki muut "vallankumoukselliset" ns. etujoukot Venäjän nihilisteistä 2000-luvun ääri-vegaaneihin, jotka haluavat pakottaa takapajuiset enemmistöt valaistuneiden (näkis vaan) vähemmistöjen määräämässä tahdissa paratiisiin, ovat järjen ja moraalin ulottomattomiin karanneen neuroottisen hyvän tarkoituksen surullisia ilmentymiä.

Toisaalla näillä sivuilla olemme tarkastelleet kulttuurimme perusvirhettä, elämäntapamme ja ihmisluonnon välistä ristiriitaa, jota voidaan myös luonnehtia "ihmiskunnan kollektiiviseksi mielenhäiriöksi". Bolshevistis-askeettinen etujoukkofanatismi, jota vastaan Bakunin polemisoi, on selvästi tunnistettavissa em. mielenhäiriön yhdeksi ilmentymäksi. Jos näemme Bakuninin sanat ennusteena, hän halusi varoittaa: Jos uuden yhteiskunnan rakentajat eivät ole vanhan kritiikissään menneet loppuun asti, he onnistuessaankin pystyttävät entisen hirmuvallan tilalle vain uuden kauheamman. Näinhän siinä kävi.

Siperian kansoja ei pidä syyllistää "ideologisesti motivoituneiden rikollisten" surmaamisesta, sillä hehän kohtelivat kommunisteja näiden kulttuuritaustan mukaisesti, ja juuri kommunistien toiminnan seurauksena ihmishengen riistämisestä oli tullut jokapäiväistä arkirutiinia, mihin tilanteeseen kaikki Neuvostoliiton asukkaat olivat pakotettuja tottumaan.


Hantit aikoivat siis toistaa kristityt ja venäläiset lyöneen ruhtinas Asykan urotyön, mutta ryssillä oli konekiväärit ja tykit:

"Neuvostovalta toi paikalle armeijan konekivääreineen hantien jousia ja tsaarinaikaisia pyssyjä vastaan. Tulos oli hanteille masentava. Viranomaiset vangitsivat ne, jotka eivät kuolleet heti. Berjozovon kaupungin kotiseutumuseon arkistoaineistosta selviää, että melkein kaikki vangitut miehet leimattiin shamaaneiksi tai kulakeiksi tai molemmiksi yhtäaikaa, ja tuomittiin. Lisäksi tuomittiin muita siksi, että olivat shamaanin tai kulakin sukulaisia"

(A.Barkalaja, s.73)

Neuvostoliitossa (kuoleman)tuomioon riitti yleensä sukulaisuus johonkin henkilöön, josta ei pidetty.

"Kapinan jälkeen alkoi todellinen shamaanien vaino. Löydetyt shamaanit joko ammuttiin paikan päällä, tai vangittiin, -käytännössä tämäkin merkitsi varmaa kuolemaa. Vielä Breznevin (Suomen taistolaisten idolin. lat.huom.) aikana, 1980-luvun alussa, rummun omistamisesta tai kasveilla parantamisesta sai hantien mukaan 15 vuoden vankeustuomion."

(A.Barkalaja, s.73)

Shamaaneja tuhottiin koko Siperiassa samaan aikaan. Professori Juha Pentikäisen tutkimien nanaiden l. goldien shamaanit hukutettiin Amur-joella avantoon innokkaiden pioneerien ja paikallisen punaisen nuorisopiirin urkittua selville vanhojen taitojen osaajat, ja ilmiannettua heidät "fasisteina" KGB:lle.

"Yksi syy tälläiseen shamaanien vainoon oli tietysti se, että shamaanit johtivat hantien vastarintaa. Myöhemmin heitä vainottiin siksi, että neuvostovalta ymmärsi shamaanien olevan kansallisen identiteetin ylläpitäjiä. Se ei sopinut yhteen yhtenäisen sosialistisen neuvostokansan kasvattamisen kanssa."

(A.Barkalaja, s.73)

Kommunisteilla oli siis sama tavoite, kuin nykyisellä ylikansallisella tajunnantäyttöteollisuudella: Hävittää paikalliset ja etniset identiteetit ja muokata ihmiskunnasta kulloisiinkin kaupallisiin trendeihin tai muihin muoti-ilmiöihin identifioituvaa massaa, joka on 100%:sti median ohjailtavissa. Neuvostokommunismin tavoitteena oli siis kulttuurinen kansanmurha.

Neuvostoliitolle tyypillisiä väestönsiirtoja -virolaisten, suomalaisten, karjalaisten, kaukasialaisten ja muiden vähemmistöjen pakkokuljetuksia pois kotiseuduiltaan imperiumin epämukaviin osiin- on käsitelty monissa julkaisuissa, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt näiden kansanmurhanomaisten toimenpiteiden kohdealueet. Pakkosiirretyt päätyivät useimmiten vähemmistökansojen alueille, joissa sijaitsivat myös Gulag-leirien keskittymät.

Komien (syrjäänien) mailla sijaitsivat eräät pahamaineisimmat tappotehtaat ja Permin leirikompleksista vapautuneille ei useinkaan suotu muuta mahdollisuutta kuin asettua asumaan lähiseuduille, osana udmurtien (votjakkien) ja komi-permjakkien maiden venäläistämistä. Tässäkin kommunistit noudattivat tsaarien politiikkaa.

Viron Neuvostotasavallan, ESNT:n, ensimmäinen väestölasku 1947 antaa virolaisten osuudeksi 99%. Kun Viro uudelleen itsenäistyi 1991, virolaisia oli vain 65% koko väestöstä, ja neuvostoaikana tuodut venäläiset ym. olivat joillain paikkakunnilla jopa enemmistö. Hanteilla ja manseilla tämä surullinen kehitys, jääminen vähemmistöksi omalla maallaan, oli alkanut jo tsaarien aikana, ja jatkui keskeytyksettä koko neuvostovallan ajan.

Suhteellisen osuuden lisäksi pohjoisten kansojen lukumäärät vähenevät pienen syntyvyyden, suuren kuolleisuuden nuorissakin ikäluokissa, venäläistymisen ja heikon terveystilanteen takia. Nämä kansat tekevät kuolemaa, ja tämän heille valmistellun kohtalon salaamiseksi heiltä itseltään, heidän identiteettinsä ja tietoisuutensa kansallisesta historiastaan piti sumentaa. Tässä syy shamaanien joukkomurhiin Obilta Amurille.

Onnettomasta lopputuloksestaan huolimatta Kazymin taistelut vuonna 1943 ovat rohkaiseva ja optimismia herättävä tapaus. Sukulaiskansamme ei suostunut hiljaa tapettavaksi, vaan jätti meille ja jälkipolvilleen viestin ja esimerkin.

"Kuitenkin shamanismia ja perinteistä haltijauskoa noudatettiin viranomaisilta salaa. Ilmiantajia oli hyvin vähän, ja ilmianto onnistui yleensä vain kerran (sic.) Shamanismi säilyi parhaiten itähanteilla, sillä he elivät pitkän aikaa syrjemmässä kuin muut, ja lisäksi joka perheessä on "jotakin osaava ihminen" sekä rumpu. Mutta myös pohjoishanteilla on säilynyt joissakin perheissä "pyhiä laatikoita". Nykyään eniten koulutusta saaneet ja uuden yhteiskunnan vaikutusvaltaisimmat hantit ovat enimmäkseen lähtöisin vanhoista shamaaniperheistä."

(A.Barkalaja, s.73)

Oman perinnön tunteminen on siis etu nykyaikaankin orientoiduttaessa, kuten on havaittu muissakin yhteyksissä. Venäläiset, kuten eivät muutkaan siirtomaavaltiaat, halua alkuperäiskansojen assimiloituvan valtakulttuuriin sen täysarvoisina jäseninä, vaan heille osoitettuihin syrjäytyjän ja häviäjän rooleihin, mistä on hyvänä esimerkkinä Amerikan intiaanien vaikeudet löytää paikkansa urbaaneissa yhteisöissä. Niin hantimaassa kuin Kanadassakin yksilön selviytymistä tukee kunnossa oleva suhde omaan etniseen perintöön. Jos häpeää taustaansa, ei saa arvostusta muiltakaan ja joutuu koko ikänsä pyytelemään anteeksi olemassaoloaan.

"Aika on muuttunut, näkymättömät ihmiset ovat menneet taivaaseen, ylin jumala on tullut vanhaksi. Kaikki on tapahtunut niinkuin vanhat shamaanit ovat ennustaneet, kertoi Semjon Peskov, hantishamaani, jonka tapasin ollessani tutkimusmatkalla Ljamin-joen alueella. Silti Semjonin mukaan ei ole syytä olla toivoton. Hantien perimätiedon mukaan ylin jumala nuortuu aika ajoin. Nuorentumisen alussa tulee maan päälle atom nai, paha tuli, joka polttaa kaiken, maat ja vedet. Sen jälkeen tulee suuri vesi, joka hukuttaa melkein kaiken. Sitten tulee pitkä yö, jonka aikana Num-Torum nuortuu. Kun ylin jumala on nuorentunut, tulee uusi, puhtaampi maailma ja jumalat ja haltijat elävät jälleen maan päällä, kunnes ihmisiä tulee jälleen liian paljon." (

A.Barkalaja, s.74) Näin siis Semjon Peskov Anzori Barkalajalle.

1950-luvulla Novaja Zemljata vuosituhansia asuttaneet samojedit saivat lähtökäskyn, jota oli toteltava. Stalin tarvitsi ydinaseen, ja sen kokeiluun samojedien kotiseudut. Atomnaja bomba poltti megatonnien voimalla maat ja vedet ja kaiken elävän pahalla tulellaan.

Globaali teknosysteemi, joka on pohjoisille kansoille näyttäytynyt milloin Hudson Bay Companynä, jolle Vladimir Iljitsh Lenin antoi yksinoikeuden Siperian turkiksiin 1920-luvulla, kommunistis-terroristisena leirikomentona tai kansainvälisinä öljy-yhtiöinä kuten tänään, on tulossa tiensä päähän tekemällä itse itsensä mahdottomaksi. Siihen viittaavat muutkin merkit, kuin ne jotka Semjon Peskov oppi isältään, joka oppi ne isältään, ja niin edelleen -niin kauan kuin rumpu on tömissyt kotatulen ääressä pakkasen paukkuessa tundran ja taigan rajalla.

Olisiko jo sopiva hetki katsoa sitä perintöä, jonka vuoden 1943 kommunistit pyrkivät salaamaan ja hävittämään?



Kirjallisuutta:
Anzori Barkalaja: "Ortodoksisuus, taisteleva ateismi ja hantien kansanusko" niteessä "Uskonto ja identiteetti, suomalaisugrilaisten kokemuksia Venäjällä ja Neuvostoliitossa" SKS 1999
Stephane Courtois, ym: "Kommunismin musta kirja, rikokset, terrori, sorto", WSOY 2001