Labyrintin pohjapiirroksesta voi huomata, että kuvassa vasemmalla ylhäällä olevat umpikujat saattavat olla myöhempi muutos. Jos käytävät yhdistetään täydellisen kaksoisspiraalin tapaan, kivirivien lukumäärä täsmää. Harlovkan kivilatomus siis on voinut olla alunperin samanlainen kuin Suomenkin rannikoilla tavattavat troija-tyypistä poikkeavat "päättymättömät" kaksoisspiraali-tarhat. Syynä muutokseen on voinut olla aiemman rituaalikäytön muuttuminen.
Klassinen minolainen labyrintti, kuten esim. Sipoon kirkon seinään piirretty kirkkolabyrintti 1300 -1400 -luvuilta, muodostuu yhdestä mutkittelevasta käytävästä, joka haarautumatta johtaa kuvion keskelle ja päättyy sinne. Vanhojen eurooppalaisten ja muinaissuomalaisten "jatulintarhoissa" suorittaman pyhän rituaalin on täytynyt määrätä rakennelman muodon.
Se mitä labyrinteissa on tehty, on huipentunut tapahtumaan kuvion keskellä, kuten muuntuneessa Theseus ja Ariadne -tarinassa, mutta aivan toisella tavalla. Läpikäveltäviä kaksoisspiraali-labyrintteja on rakennettu toisenlaiseen käyttöön. Kulkue, johon on voinut osallistua koko yhteisö, kylä tai heimo, tai vain esim. nuoriso, on kävellyt tai tanssinut jonossa toisiaan käsistä pitäen musiikin tahdissa labyrinttiin, kiertänyt käytävän pidemmän kautta, tullut keskipisteeseen, ja samantien spiraalin lyhempää haaraa ulos.
Tanssin kulkusuunta on voinut vaihdella, mutta etenemissuunnan on täytynyt pysyä samana. Lukija voi kuvitella värikkäästipukeutuneita, kukkaseppeleillä koristautuneita ihmisiä muutaman sadan tai tuhannen vuoden takaa tanssimassa jonona sisään maahan rakennettuun kivilabyrinttiin. Katsojan silmissä jono on eri käytävän osissa kulkenut päinvastaisiin suuntiin, ja asiaa tuntemattomalle lienee ollut vaikeaa ymmärtää, miten tanssijat suoriutuvat rituaalista jonon sekaantumatta. Kieltämättä vaikuttava näky.
Ensimmäiseksi mieleentuleva kysymys on, ketkä rakensivat Kuolan niemimaan ja Solevetskin saarten labyrintit. Vastausta varten täytyy tarkastella Pohjois-Euroopan asutushistoriaa. Jääkauden aiheuttaman asutuskatkon takia Fennoskandian ja Pohjois-Venäjän nykyinen kulttuurijatkumo alkaa ajankohdasta noin 10 000 e.a.a., jolloin jäänreunan vetäytymistä pohjoiseen seuranneet mammutinmetsästäjien ja mm. Etelä-Ranskan tunnettujen luolamaalausten tekijöiden jälkeläiset tulivat alueelle etelästä, ja tietty joukko suoraan Pohjanmeren suunnasta Skandinavian sisäosiin vetäytyneen jäätikön kiertäen Ruijan kautta Kuollan pohjoisrannikolle.
Todennäköisimmän tieteessä esitetyn käsityksen mukaan ko. tulijat olivat suomalais-ugrilaisten kielten puhujia. Tämä koskee myös läntisintä ryhmää, vaikka Suomen svekomaanis-väritteisesä tiedemaailmassa ko. asian tunnustaminen tuntuu maistuvan tervanjuonnilta.
Eräs venäläinen tutkija on määritellyt nykyisin tunnettujen paikannimien alkuperää Argangelin läänissä Vienanmeren itäpuolella. Tutkijan näkemystä näyttää haitanneen suomalaisten väärinkäsitys suomusjärven kulttuurin ei-suomalaisuudesta, mutta muuten erittely on käyttökelpoinen. Vanhin paikannimistö, -suuret joet ja merkittävät vesistökohteet, olisivat "tuntematonta kieltä"; Seuraava nimistökerrostuma "suomalais-ugrilaista / saamelaista sanastoa; Edellistä nuoremmat suomalais-permiläistä ( syrjäänit, udmurtit); Niitä seuraava kerros itämeren-suomalaista, ja nuorimmat paikannimet slaavilaisia.
Erittely vastaa hyvin kirjoittamisajankohtansa arkeologista näkemystä, jonka ohitse tosin kehitys on jo kulkenut. Yleiskäsitykseksi em. tutkimuksesta jää, että alueen muinainen asutus on ollut venäläisten maahantunkeutumiseen asti enemmän tai vähemmän "suomalaista".
Vienanmeren ympäristön muinaisesta kulttuurista kertovat jäänteet liittyvät siis kansallisuuksiin, joiden, ja meidän nyky-suomalaisten suoranaisten esi-isien, välillä ei ole ollut kieli- eikä kulttuurieroja. Näihin muinaisjäännöksiin perehtymällä saamme siis tietoa omista "juuristamme".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti