Kuten tarkkaavainen lukija huomasikin, otsikko oli tarkoitettu herättelemään, mutta miksi emme nimittäisi "suomalaisiksi" tai aivan yhtä hyvin "saamelaisiksi" jääkauden eurooppalaisia, joilta olemme perineet sekä puhumamme kielen että ulkonäkömme? Seuraavassa tarkastelemme jo jääkaudella alkanutta eurooppalaisten liikkumista Atlantin yli länteen.
1. Isoja kaloja me pyysimme
Mielikuvissamme oikeaa valaanpyyntiä on se, että hieman originelli Kapteeni Ahab ajaa takaa suurta kaskelottia mukanaan tuhoontuomittu miehistö, jonka välineet muodostuvat suuresta soutuveneestä, harpuunasta, köydestä ja köyteen kiinnitettävästä tynnyristä joka estää osuman saaneen valaan sukeltamisen, ja tarjoaa toisille venekunnille tilaisuuden iskea omat harppuunansa saaliiseen. Ihan hyvä konsti, mutta siihen sisältyy tiettyjä riskejä...
Viereisen kuvan aleutti-valaanpyytäjät Alaskan läntisiltä saarilta olivat tekemässä samaa, mitä kuvataan ylemmissä Vienameren Zalavrugan rantakallioissa olevissa piirroksissa, mutta tylympi kohtalo puuttui peliin. Ikäeroa näillä kuvilla on 4-5000 vuotta, mutta mikään ei näytä muuttuneen? Huomatkaa aleuttien kajakin, baidarkan , erikoinen kaksoiskeula. Sillä on merkitystä myöhemmässä tarkastelussa.
Aleutteja, jotka harjoittivat esihistoriallisen-tyylistä valaanpyyntiä vielä aivan äskettäin, elleivät tee sitä yhä?, ja em. kalliopiirrosten tekijöitä ei yhdistä vain yhteinen tekniikka ja elämäntapa, vaan sekä Itä-Karjalan kalliopiirrokset että aleuttien kansa olivat 1800-luvulla keisarillisen Venäjän alueella, kunnes keisari myi Alaskan USA:lle. Kauppaa on kaduttu siitä alkaen.
Venäläisessä Alaskassa toimi muuten useita suomalaisia hallinnon ja kirkon palveluksessa. Mm. amiraali Etholén, joka keräsi virkatöidensä ohella kansantieteellistä aineistoa aleuteistakin.
Kuva Zalavrugasta:
Vienanmerellä, jonka rantoja nykyisten karjalaisten ja saamelaisten esivanhemmat asuttivat, vaelteli 5000 vuotta sitten säännöllisesti maitovalasta, belugaa, ja silloin tällöin isoja hetulavalaitakin. Molempia he pyysivät.. siis me pyysimme. Miten sitten kivikauden valaanpyynti-metodit päätyivät kapteeni Ahabille ja uuden ajan valaanpyytäjille?
Kun modernit eurooppalaiset valtiot aloittelivat suurten merinisäkkäiden kaupallista hyödyntämistä, ja pian sukupuuttoon tappamista, ne saivat osan ammattitaitoisesta väestä Espanjan baskialueelta, missä valaiden metsästys oli jatkunut keskeytyksettä. Purjelaivojen aikakauden valaanpyynti perustui siten baskien tietämykseen. Baskimaasta, Euskadista, käsin oli käyty valastamassa läpi keskiajan. Maa oli vuoristoista ja pellot pieniä. Baskien turskan- ja valaanpyyntiretket olivat kaikessa hiljaisuudessa ulottuneet New Founlandin matalikoille asti, ja tämä tapahtui jo ennen sitä ajankohtaa jolloin Espanjan kuninkaan, jolle baskit maksoivat kiltisti veronsa, oli vaikea vakuuttua erään Kristoffer Kolumbuksen ideasta lähettää laiva Atlantin yli länteen.
Biskajalla oli pyydetty valaita jo jääkaudella, mutta merenpinnan nousu on peittänyt silloisen rannikkokulttuurin asuinalueet jopa 200 metrin syvyyteen. Systemaattinen arkeologinen tutkimus ei ulotu sinne ihan vielä. Ihmiset, jotka elivät siihen aikaan merestä ja sen anneista, eivät silti mihinkään kadonneet. Ilmaston lämpeneminen 12 000 vuotta sitten pakotti heidät liikkeelle.
Kohti pohjoista, mihin vetäytyivät arktiset ja boreaaliset lihamassat: Hylkeet, lintuvuorien merilintu-paljoudet, mursut ja valaat. Biosfääri, jonka luonnonvarojen käytön tietotaito oli pitänyt nämä ihmiset elossa kymmeniätuhansia vuosia, muutti pohjoiseen. Jäätiköltä vapautuvaan Fennoskandiaan ja Jäämeren rannoille.
Pohjoiseen lähteneistä tuli Ruijaan ja Kuollan niemimaalle Komsa-kulttuuri, jolla on tietty osuus nykyisen saamelaisuuden muodostumisessa. Mutta jotkut jäivät. Sekä ihmiset että valaat.
Mexicon ja Kalifornian rajalla on pitkä ja erikoinen niemi, Baja California, joka eristää Kalifornian lahden valtamerestä.Tätä alueelta tunnetaan joitakin valaiden pariutumis- ja synnytyslahtia, turvapaikkoja joissa Tyynenmeren valaat ovat oleskelleet säännöllisesti tuhansia vuosia. Baja Californian valaslahtien kantaa ei onneksi ehditty tuhoamaan, joten meillä on tämä mielenkiintoinen ilmiö tarkasteltavana.
On loogista olettaa, että samanlaisia paikkoja on ollut Euroopankin puolella? Biskajalla? Oletamme näin, ja samalla oletamme syyn miksi osa jääkauden arktisista merimetsästäjistä jäi tälle alueelle, ja sulautui sen nykyisinkin jatkuvaan asutukseen.
Vanhat käsikirjoitukset ja matkakertomukset ihmettelivät baskien tapaa ajaa valaita pienillä veneillä ja harppuunoida niitä. Meidän ei tarvitse ihmetellä sitä, mistä tämä erikoinen tapa oli peräisin, ja keillä kaikilla muilla on se samasta lähteestä opittuna.
Taito hankkia proteiinia meren isoimmistakin elävistä piti meidät hengissä jääkauden kylmimmät ajat, ja johti osan meistä Euroopan läntisimmästä kolkasta sen pohjoisimpaan nurkkaan.
"Vhala" => "kala"; => "Whale" => "valas".
2. Myös hylkeet maistuivat
Grönlanninhylkeen tiedetään olleen kampakeraamisen kulttuurin aikana Suomessa varsin keskeinen riistaeläin, ja hylkeiden ja kuuttien metsästys kevättalvella oli niin tuottoisaa, että Perämeren ympärille muodostui hyvinvoivia yhteisöjä. "Jätinkirkkoina" tunnetut rakennelmat ovat näiden yhteisöjen muistoja.
Hyljestys jatkuikin Suomessa 1900-luvulle asti. Suomenlahdella sen lopetti saarten evakuointi sodan aikana, mikä myös hävitti maineikkaan hyljekoiran sukupuuttoon. Perämerellä viimeiset pitkät moniviikkoiset retket keväisille hyljejäille tehtiin 1960-luvulla, ja seuraavan vuosikymmenen alussa hylkeet rauhoitettiin. Hylkeenpyyntiin liittyvää perinnettä ehdittiin kuitenkin keräämään paikallismuseoihin, -mm. hylkiveneitä.
Hylkiveneet olivat pieniä loivakölisiä purjehtivia veneitä, joita voitiin vetää jäätä pitkin railosta toiseen siirryttäessä. Ne tarjosivat myös asumismahdollisuuden retken aikana, -mukavuudesta ei toki voitu puhua. Kun veneet olivat puuta, ja jään pinta rosoineen puulle varsin epäystävällinen, veneitä piti joko kuljettaa reessä, tai vanhempaan tapaan sitoa veneen alle jalas, jota jää sai vapaasti kuluttaa.
Suomalaisten hylkeenpyynti oli hyvin tiedossa myös Ruotsin viimeisellä katolisella arkkipiispalla, Olaus Magnuksella, jonka "Charta Marinasta" seuraava kuva:
Jalas sekä suojasi venettä kulumiselta että helpotti veneen nostamista railoista jäälle. 1900-luvulla tämä jalas pysyi paikalla, kun veneen köli asettui jalakseen kiinnittyvien palikoiden väliin. Köysi perästä ja keulasta jännitti jalaksen lopullisesti paikalleen. Ehkä näitä virityksiä on yhä jälellä jossain venerannoissa, mutta niiden edeltäjiä, kivikautisia "reenjalaksia" löytyy museoista. Tutkijoilta on jäänyt huomaamatta, että "reenjalakset" löytyvät aina yksittäin, ja niitä näyttää hylätyn laajoille jäälakeuksille ym. paikkoihin joissa reet eivät yleensä hajoa kuten esim. mäkisessä maastossa.
Jos puuvene ei pidä jäästä, nahkaveneen kylki on sitäkin arempi. Tarkastelemme nyt Norjan Østfoldissa olevan kallipiirroksen venettä: Esihistoriallinen taitelija on piirtänyt (hakannut kiveen) veneen "luurangon", joka näkyy kuten umiakin rakenne Sakari Pälsin valokuvassa. Kun vene on katettu nahalla, kaaret näkyvät valoa vasten myös katteen läpi, minkä piirtäjä on huomioinut.
Østfoldin kuvassa huomio kiinnittyy myös outoon rakenteeseen perässä ja keulassa. Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, ja em. suoja-jalaksen tietäen voimme olettaa "köli"viivan perä- ja keulaylitysten kuvaavan tälläistä jalasta.
Kalliokuvien veneissä eripuolilla Pohjoismaita näkyy tuo outo "kaksipiikkinen keularakenne, joka nyt näyttää saaneen selityksensä.
Kuuluisa tanskalainen Hjortspringin vene (kuvassa keskellä) on kokonaan puuta, mutta toistaa rakennetta joka on voinut muotoutua vain nahkaveneissä. "Irtoköli/suoja-jalas" on Hjortspringin veneessä jo kiinteä osa puurakennetta, joka muuten on koottu neulomalla, ei nauloilla tms..
3. Mihin hyljeretket johtivat?
Usein käyttämässämme Vienanmereen hylkeenpyynti-episodin kalliopiirros-kuvassa esiintyy toisentyyppinen suurvene. Se näyttää melkein identtiseltä eskimojen, tsuktsien, jne., umiakin kanssa. Ainoana erona on keulan hirvenpää-koriste, joka eskimoilta puuttuu.
Tässä kuvassa on "Vienameren-tyyppinen" vene kuvattuna Norjan Alta-vuonon kalliopiirroskentässä. Paikkakunnan vanha suomenkielinen tai kveenin-kielinen nimi on muuten Alattio. Alattion kalliopiirroksia pidetään yleisesti saamelaisten tekeminä.
"Merisaamelaiset" olivat niitä pohjoisen Norjan rannikoiden asukkaita, jotka elivät siellä jo ennen "viikinkejä". Saagoissa kerrotaan heidän myyneen tekemiään laivoja etelään norjalaisille talonpojille ja "viikingeille". Puutavarahan oli pohjoisessa ilmaista ja tekijöiden ammattitaito riittävä.
Höyrylaivojen aikakaudella merisaamelaiset keksivän uuden liiketoimen. He purjehtivat pienillä veneillään laivareittien -Euroopasta Muurmanskiin ja Arkangeliin- läheisyyteen ja myivät laivoihin tuoreita vihanneksia. Tätä kaupankäyntiä ihmetellään monissa matkaraporteissa: Keskellä merta tulee vastaan pieni vene, ja kapteeni tietää pysäyttää laivan, jotta kokki voisi käydä ostoksilla.Sørøyasta Norjassa on löytynyt ylempi piirros hirviveneestä, joka muiden samanlaisten ohella todistaa Norjan Atlannin-rannikon ja Vienanmeren kuulumisesta samaan kulttuuripiiriin. Alempaan kuvaan Zalavrugan kallioissa on ikuistettu kolme hirvivenettä myyttisellä matkallaan.
Vienanmereltä siirrymme Tanskan salmiin ja pronssikaudelle. Vene on sama, mutta saanut seurakseen aurinkotanssijan. Kaksikärkinen keulasteevi elää yhä omaa elämäänsä, vaikkei se ehkä ole enää rakenteellisesti välttämätön? Se on tottumuksen voimaa... Mutta mikä on saanut veneenrakentajat aivan toisella puolella maailmaa toistamaan samaa estetiikkaa, myöskin ilman pakottavaa rakenteellistä syytä?
Aleuttien Baidarka vastaa eskimoiden kajakkia, mutta he ovat vanhoillisempia erään yksityiskohdan suhteen: Kanootin keula toistaa vanhaa "kaksipiikkistä" muotoa, vaikka sen toteuttaminen umpinaisen kanootin rakenteisiin on työlästä ja taitoa vaativaa.
Miksi Alaskan ja Siperian välisten pienten saarten eriskummalliset asukkaat toistavat käyttöveneissään Fennoskandian kivikautisten ja Tanskan pronssikautisten veneiden yksityiskohtaa? Inuitien "Kayak" on muodoltaan käytännön sanelema, mutta aiemmin heilläkin on ollut "tupla-nokkaisia" vesivälineitä.
Eräs looginen syy baidarkan keularakenteeseen voi olla muinaisten suurempikokoisten nahkaveneiden estetiikan jäljittely pienemmässä mittakaavassa, ilman rakenteellista funktiota? Jos Vienanmeren/Altan-tyyppisellä avo-umiakilla on lähdetty valtamerelle, missä purjehdusta ei keskeytetä yönkään ajaksi, se on voitu peittää nahka-"kannella" kuten Pyhän Brendanin oletetaan tehneet irlantilaisella Currach-veneellä risteillessään.
Brendan (Brandon) oli "irlantilaisen kirkon" pappismunkki, jonka matkat Atlantilla ovat saattaneet ulottua Kandadaan asti. Kun Rooman imperiumin luhistuminen taannutti kristinuskon suuressa osassa roomalaistunutta Eurooppaa, mm. Britanniassa ja Galliassa, Irlanti joka oli omaksunut uuden uskonnon ilman ulkoista pakkoa, piti puolensa. Sittemmin irlantilaiset toivat kristillisyyttä uudelleen Manner-Eurooppaan, jättäen mm. Pohjois-Italiaan virallisen kirkon mielestä "kerettiläisiä" ituja, joita sitten tukahdutettiinkin kovalla kädellä. Myöhemmin paavillinen normalisointi ylsi Irlantiin ja Skotlantiinkin, missä irlantilainen kirkko oli suosittu piktien parissa.
Irlannin eristyksiin jääneen ja omaperäiseksikin haukutun kristillisyyden ja paavillisen kontrollipyrkimyksen ristiriita on syytä mainita tässäkin yhteydessä, sillä eräitä USA:sta löytyneitä muinaiskirjoituksia on tulkittu irlantilaisten kristillisiksi kirjoituksiksi piktiläis-kelttiläisellä Ogham-kirjaimistolla.
Vasen kuva:
Aleuttien baidarkoja. Ylemmän kuvan mies valmistautuu heittämään harppuunan vipuvarren avulla, ja alemman kuvan happuunamiehes on jo heittänyt. Tämä apuväline keksittiin paleoliittisella ajalla, ja on ollut tunnettu myös Suomessa.
Oikeanpuoleinen kuva:
Aran-saaren miehet souamassa curragh-venettä. Curragh oli alunperin nahkaa, mutta myöhemmin tervattua kangasta. Tämä erinomainen vene säilyi käytössä nykyaikaan asti. Ero kolmen miehen corrachin ja samankokoisen baidarkan välillä on yllättävän pieni.
Aleutit eivät olleet ainoita, jotka sovelsivat arvoituksellista epäloogista muotoa veneisiinsä, kuten viereisestä Hjortspringin suurkanootin kopiosta huomaamme. Esitämme ilmiöille seuraavan selityksen: 1. Meri-elikeinojen harjoittajat, jotka liikkuivat nahkaveneillä Euroopan joilla ja rannikoilla jo paljon luultua varhemmin, tekivät pitkiä retkiä jäälauttojen kattamalle merelle tavoitellessaan hylkeitä niiden poikimis-aikaan, kun ne kerääntyvät meren jäälle. Tätä tapaa harrastettiin viimeistään jääkauden loppupuoliskolta alkaen Euroopan Atlantin-rannikolla, Biskajalla ja ehkä Britteinsaarillakin. Viimeiset pienveneillä jäätä pitkin tapahtuneet hylkeenpyyntiretket tehtiin Suomessa, Pohjanlahdella, vähemmän kuin 50 vuotta sitten.
2. Liikkuminen vuoroin kuivalla jäällä, vuoroin avovedessä, pakotti suojaamaan veneiden aran nahkakatteen Suomen Kansallismuseossa olevan "Heinolan reenjalaksen" tapaisella keksinnöllä. Tämä ratkaisu muutti veneiden ulkonäön Fennoskandian kalliopiirroksista ja mm. Hjortspringin kanootista tutuksi "tuplanokkaiseksi" tyypiksi.
3. Kaukomatkoja tekevät hylkeenpyytäjät olivat aikakautensa eliittiä, ja heidän käyttämiään innovaatioita pidettiin "hienoina" ja ne pyrittiin omaksumaan. Muinaisen "hylkiveneen" muoto oli sosiaalinen signaali joka kertoi veneen haltijan olevan jotain muuta kuin jokisuissa ja rämelampareissa ruuhesta ahvenia onkiva juntti, joka ei ikinä ole nähnyt mualimaa. Heidän tapojaan siis matkittiin kaikkialla missä he liikkuivat.
4. Kaukomatkailijat suuntasivat retkensä jo varhain yhä kauemmaksi, ja uusien hyljejäiden etsintä vie heidän Euroopan rannoilta aina Pohjois-Amerikkaan asti.
5. Kaukomatkailevat kivikauden meririistan pyytäjät kuuluivat Euroopan siihen aikaan arktisten tai boreaalisten alueiden metsästäjäkeräilijä-kansoihin, joiden reviirit olivat laajoja tarpeellisen vuotuiskierron takia, ja ilmeisesti he kuuluivat yhteen ja samaan kieliryhmään, kuten nykyiset arktiset metsästäjät inuitit.
6. "Venekansan" liikkumisesta on jäänyt muutamia todisteita, kuten mtDNA:n "X"-haploryhmä mm. Pohjois-Amerikkaan, Skotlannin saarille ja Suomeen, Pohjois-Amerikan varhaisimman kiviesineistön samankaltaisuus Ranskan ja Espanjan paleoliittisen aineiston kanssa, ja edellä kuvatun rakenne- tai ulkonäkö-piirteen esiintyminen esihistoriallisissa tai perinteisissä pienveneissä Beringinmeren ja Vienanmeren välisellä alueella.
Tämä kartta esittää perinteisen ja yhä vallitsevan käsityksen ihmisen levittäytymisestä maapallon eri osiin perustuen eri mtDNA-linjojen esiintymiseen. Tutkijat esittävät "X"-haploryhmän läsnäolon Pohjois-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, mutta piirtävät tarpeettoman ja erheellisen nuolen läpi Siperian Suomesta Kanadaan. Tämä valinta on vastoin tutkijoiden omia tietoja, sillä "X" ei esiinny Siperiassa. Ainoa mahdollinen leviämistie on suoraan Atlantin yli länteen, mutta sen näkemisen esti sovinnaisuus ja rohkeuden puute?
Merenkulku tai pitkät matkat vesitse ei ole "korkeakulttuurien" innovaatio, vaan sitä on harrastettu jo paleoliittisella kivikaudella. Nykyinen geenitutkimus on tuomassa esiin seikkoja, joiden loogiseksi selittämiseksi täytyy olettaa ehkä hyvinkin rohkeita kaukomatkoja ja pienten(?) väestöryhmien siirtymisiä uusille alueille. Thor Heyerdahlin, Andres Pääbon ja Ulf Erlingssonin kaltaiset visionäärit, jotka ottavat riskin tulla torjutuiksi ja pilkatuiksi "viralliseen" tietoon luottavien tiedeuskovaisten taholta, eivät ole enää yksin rohkeine keskustelunavauksineen.
Mitä alussa olleen otsikon viittaukseen "suomalaisista" muinaisina kivikautisina meriretkeilijöinä, niin se on oikeutettu sikäli että jos seuraamme ajassa taaksepäin sitä etniteettinen ja kulttuurien jatkumoa, jonka ylimmällä oksalla istumme, paleoliittisen ajan kohdalla se tarkoittaa Euroopan suurriistan-pyynti vyöhykkeen asujaimistoa, jonka liikkuma-alue ulottui Atlantin rannikoilta Uralin taakse itään. Siellä "me" olimme, eikä siellä ollut ketään muita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti