Se kuva, mikä amatsoneista on suurella yleisöllä, perustuu antiikin Kreikan tarinoihin, joita joskus syystäkin pidetään miesvaltaisen yhteiskunnan ideologisena propagandana, jolla lienee ollut omana aikanaan käytännönpoliittiset tavoitteet. Nykyajan arkeologia on äskettäin löytänyt todisteita siitä, etteivät Kreikan miehet keksineetkään näitä tarinoita vain todistellakseen vaimoilleen "küche+kirche+kindern" -maailman luonnollisuutta naiselle, ja roolistapoikkeamisen luonnottomuutta.
Kreikkalaiset tiesivät naissoturien heimon olemassaolosta, mutta tarinoihin on sekaantunut myös Homeroksen aikaa vanhempia muistumia. Amatsonien asutuksia, aseita, koruja ja hautoja on nyt tutkittu kolmessa eri paikassa: Kazahkstanin aroilla, Thermodyn-joella nykyisessä Turkissa ja keskellä Saharaa. Vahvistavatko amazonien naisvaltaiset yhteisöt feminismin oikeutusta, vai kumoutuuko Marija Gimbutasin teoria muinaisten naisten johtamien yhteisöjen rauhanomaisuudesta, ja olemmeko jälleen lähtöpisteessä: Naisten emansipaatio-vaatimusten torjumiseksi kerrotussa tarinassa?
Kreikkalaiset yhdistivät ratsastavat nais-soturit, amatsonit, kahteen tuntemaansa kansallisuuteen: Kaspian ja Mustanmeren ympäristöjen skyytteihin, indoiranilaiseen paimentolaiskansaan, ja Fryygian asukkaisiin. Fryygia Vähässä-Aasiassa oli kulttuuriseutua jo hyvin varhain, ja fryygialaiset tunnetaan parhaiten heidän kansanomaiseen pukeutumiseensa vielä roomalais-aikana kuuluneesta omalaatuisesta huopamyssystä, joka muuten tuli 1700-luvun Ranskassa vallankumouksen symboliksi (?!).
Fryygialaismyssyn löydämme myös antiikin amatsoni-kuvista, jos kuvattava esitetään "perinteellisessä amatsoni-asussa". Toinen käytetty ratkaisu, on ollut kuvata amatsoni tavallisen kreikkalaisen raskas-aseisen jälkaväensotilaan, hopliitin, varusteissa. Kreikkalaisten amatsoneille ominaisena pitämä pukeutuminen on seuraavanlainen: Em. terävähuippuinen myssy, vinoruutuiset tai siksak-viivoilla koristellut "trikoot", ja jousi+nuolet -aseistus. Ihonmyötäisen vaatteen kuviointi saattaa esiintyä myös niin, että se on tulkittava tatuoinniksi tai vartalomaalaukseksi. Otsikkokuvan ratsastavalla tytöllä on em. kuvioinnin päällä vielä tavanomainen kreikkalainen lyhyt mekko, joka näyttää valmiiseen kuvaan lisätyltä. Amatsonin toisessa kädessään pitämä kirves on muuten yhtenevä Kasahstanin paimentolaisiin liittyvien arkeologisten löytöjen kanssa.
Tämä vartalokuviointi, jonka kreikkalaiset maalarit ovat meille tallettaneet, on kovin samanlainen kuin neoliittisten jumalatar-pienoispatsaiden kuviointi, tai Länsi-Euroopan megaliittihautojen (3500-2000 eKr.) kivikaiverrusten ja amulettien abstraktien jumalatarten geometriset aiheet. Amatsoni-ilmiön yhteys näillä sivuilla laajemmin esiteltyyn muinaiseurooppalaiseen Jumalattaren uskontoon näyttää siis ilmeiseltä.
Antiikin kreikkalaisten käsityksen mukaan amatsonit eivät jättäneet kaatuneita tai haavoittuneita kentälle, millaista huolehtimista ei ilmeisesti pidetty yleensä "barbaareille" ominaisena, joten aihetta kuvattiin usein. Helleenit itse pitivät po. toveruutta arvossa. 
Soturipapittaren rituaaliasu Issyk Kulista. Päähineeseen on kuvattu mm. elämänpuu, jonka oksilla on lintuja. Obin-ugrilaisilla, joista Pokrovan amatsonit, sauromaattien heimon, erotti vain metsän ja aron raja, linnut symboloivat syntymättömien lasten sieluja. Lintujen esiintyminen puvussa liittää sen Jumalattaren perinteiseen tehtäväkenttään, -ja myös vanhaan euraasialaiseen suomalais-ugrilaisilla metsästäjäkansoillakin tavattuun perinteeseen. Asun muoto osoittaa sen, että sen käyttäjä liikkui ratsain. Kelttien jumalattarella, Eponalla, on myös sekä linnut että hevoset. Amatsonien muinainen olemassaolo on siis varmistunut, mutta miten tämä muuttaa kuvaa eurooppalaisesta Jumalatar-uskonnosta, ja ovatko uudet tiedot ristiriidassa oletetun "rauhanomaisuuden" kanssa. Jos pitäydytään Gimbutasin tutkimustulosten simppelissä tulkinnassa, Euroopassahan ei pitänyt olla sotia ennen "matriarkaalisen" kulttuurin vaihtumista "patriarkaaliseksi". Sotaiset naishahmot eivät oikein sovi tähän kokonaisuuteen.
Edellä on tullut jo oletettua, että löytyneet amatsoni-kulttuurijäännökset kuuluisivat samaan jatkumoon neoliittisen Euroopan kanssa.
Jos hylkäämme Marija Gimbutasin perusasettamuksen, että em. eurooppalaisen kulttuurin muutos tapahtui invaasion kautta, joudumme vaikeiden kysymysten eteen: Miten äidin puolelta sukuperää laskeva, feminiinisten jumaluuksien dominoivaa uskontoa tunnustava ja säilyneistä merkeistä päätellen varsin tasa-arvoinen yhteiskunta, joka asutukset eivät olleet linnoitettuja, muuttui hierarkiseksi, sotiakäyväksi ja miesvaltaiseksi.
Tämä on voinut periaatteessa tapahtua myös rappeutumisen ja kriisin kautta, mutta sekin olisi johtanut samantapaiseen prosessiin, jonka Gimbutas ym. ovat tunnistaneet tapahtuneen Kaakkois-Euroopassa indoeurooppalaisten paimentolaisten tullessa maisemiin 4000-2500 eKr. ajanjaksolla. Päädymme siis samaan teoriaan, josta lähdimme.
Ne radikaalit johtopäätökset, joita hypoteesi eurooppalaisesta neoliittisesta Jumalattaresta ja rauhanomaisen hyvinvoinnin aikakaudesta, ja paimentolaisinvaasioista jotka romahduttivat olemassaolleen sivistyksen ja toivat uudet verisiä tekoja vaativat ja ihmisten eriarvoisuutta siunaavat jumalat, -ne johtopäätökset eivät oleellisesti muutu tässä tarkastelussa.
Kaspian/Araljärven arojen paimentolaiset lienevät pääpiirteissään alunperin kuuluneet samaan kulttuuripiiriin, kuin "Vanha Eurooppa", mutta luonnonoloista johtuvien toistuvien ravintokriisien takia, he lienevät olleet "systeemin heikoin rengas" (*1), joka ensimmäisenä joutui kohtaamaan jakamattomien luonnonresurssien loppumisesta johtuvan ihmisyhteisöjen välisen kilpailun siirtymisen laadullisesti uudelle tasolle: Päättymättömien sotien aikakauteen.
Paimentolais-elinkeinon uskotaan syntyneen monipuolista maataloutta, peltoa+karjaa, harjoittaneiden yhteisöjen jouduttua esim. kuivuuden takia luopumaan viljelystä, ja siirtymään paikasta toiseen entisen laitumen ehdyttyä. Tähän sopii hyvin se, että maanviljelijöillä ja paimentolaisilla on ollut yhteisiä kulttuuripiirteitä, -alunperin.
Kreikkalaisten tuntemat ratsastavat amatsonit ovatkin voineet olla niitä paimentolaisia, jotka pitäytyivät vanhemmassa "matriarkaalisessa" elämäntavassa.
"Sotaisuus" ja "matriarkaatti" näyttävät siis löytyneen samasta paikasta, mutta tarkoittaako tämä viimeistä naulaa Gimbutasin arkkuun kuten eräät innokkaimmat vastaväittäjät (Osborne) ovat hehkuttaneet.
Arvioidaksemme oikein amatsoni-soturien merkityksen tässä tarkastelussa, palaamme hieman vanhempaan asiaan. Kun Margaret Mead julkisti teoksensa Sukupuoli ja luonne kolmessa primitiivisessä kulttuurissa (1935), siitä nousi myrsky. Aikaisemmin Samoa-raporteistaan ym. runsaasti kiitosta saanut tutkija joutui nyt tiedeyhteisön lynkkaushengen maalitauluksi.
Hän vanhoistakin tutkimuksistaan ruvettiin tikulla kaivelemaan virheitä, -kenellä niitä ei olisi, ja erilaisten auktoriteettien sitaatinpuolikkaita alettiin julkaista kokoelmina, kuten R.Sheaffer tänään Gimbutasin suhteen, sen todistamiseksi ettei tiedeyhteisö hyväksy Meadin väitteitä. Mikäli "tieteellinen totuus" kulloinkin tutkittavasta asiasta ratkaistaan huutoäänestyksellä tms., eikä huolellisen argumentoinnin ja vasta-argumentoinnin kautta, Sheafferin metodi on toki oikeutettu.
Meadin "viimeinen naula" julistettiin nakutellun useammankin kerran, mutta vastaväittäjien Meadin vision tilalle tarjoamaa näkemystä ei vaan kuulunut, jaa syykin on selvä: Heillä ei ollut muuta näkemystä, kuin vallitsevan näkymyksen kritisoimisen kieltäminen. Mikä Meadissa sitten niin raivostutti?
Margaret Mead tutki eräillä Melanesian saarilla alkuperäisissä oloissaan eläviä heimoja, ja näiden kuulttuuriin liittyviä sukupuolirooleja. Hän havaitsi kolmen melko lähekkäin ja samanlaisissa oloissa elävän heimon tapojen olevan tyystin erilaiset. Yhdessä yhteisössä miehet olivat dominoivia ja naiset alistuvia ja sopeutuvia. Viereisen heimon tapoihin kuului, että naiset näyttelivät agressiivista ja hallitsevaa, lähes "miesmäistä", roolia yhteisön elämässä, ja komannessa tutkimuskohteessa oltiin jotain siltä väliltä.
Mead raportoi kaiken löytämänsä, ja veti siitä myös johtopäätökset: Sukupuoliroolit, sellaina kuin 30-60- lukujen USA:ssa tunnettiin, eivät ole ihmiselle ominaiset tai "Jumalan säätämät", vaan kulttuuriin sidonnaiset, eli muitakin tapoja voi olla.
Todellisuus on nyttemin osoittanut, että Mead oli oikeassa, koska tämänpäivän amerikkalaisten elämäntapa on jo niin paljon muuttunut niistä ajoista, joita Meadin vastustajat halusivat julistaa ikuisiksi ja muuttumattomiksi, etteivät edes innokkaimmat "patriarkaatin" puolustajat halua muistella po. polemiikkia.
Venäläisten arkeologien 50-luvulla löytämä ja Jeannine Davis-Kimballin 90-luvulla esittelemä Pokrovan kurgaanin amatsoni-aineisto olisi Meadin aikana ollut yhtä raivostuttava hyökkäys simppeliä miesrooli-kuvaa vastaan, kuin hänen löytämänsä kummat tavat. Onkin tiettyä historian ironiaa, että niitä tänään käytetään samanlaisten asenteiden puolustamiseen, joille Meadin tutkimustulokset olivat todella "naula ruumisarkkuun".
Oleellista sekä Meadin että Gimbutasin vastaisessa polemiikissa on pelko heidän tutkimustulostensa vaikutuksista. Jos suurelle yleisölle kerrotaan kerralla liian paljon todellisuudesta, se saattaa radikalisoitua. Amerikkalainen tiedeyhteisö pystyi vastustamaan 70 vuotta Alfred Wegenerin mannertenliikkumis -teoriaa, ja hyväksyi sen vasta kun siihen oli ympätty muutamia sekoittavia käsitteitä. Ilmeisesti pelättiin, että jos kansa saa tietää, etteivät mantereetkaan ole ikuisia, heille voi tulla mieleen kaikenlaisia ajatuksia myös yhteiskunnan hierarkioista ja valtarakenteista.
Kyseenalaistamalla sukupuoliroolit, erään yhteiskunnan keskeisimmistä instituutioista, kuten M.Mead teki, ollaan jo paljon vaarallisimmilla jäljillä. Mitä ihmettä Gimbutasin esi-historiaa koskevista hypoteeseista sitten voi seurata, kun niiden torjumiseksi nostetaan estraadille jopa taistelevat naissoturit, joiden pitäsi olla kauhistus kaikille patriarkaattiin kiintyneille?
"Patriarkaatti" ja "matriarkaatti" käsitteitä on käytetty näillä sivuilla mieluimmin sitaateissa. Ei siksi, etteivätkö ne olisi eksakteja käsitteitä, -oikeissa yhteyksissä. Esitettäessä lukijalle jotain hänelle uutta, ei seuraavasta syystä mielestämme voida käyttää näitä sanoja: Ko. sanat eivät välttämättä tarkoita lukijalle niiden takana olevia käsitteitä, vaan tiettyjä mielikuva-ketjuja. Emme siis oikeastaan tiedä, mitä lukija niillä ymmärtää.
Toisaalta, kuten Margaret Mead jo osoitti, yhteiskunnan sukupuolirooli-normiston erilaisia variaatioita on täsmälleen yhtäpaljon kuin on ihmisyhteisöjä tai kansanryhmiä, -ei esim. kahta perustyyppiä. Gimbutasin tieteellisen tutkimuksen työpöydälle tuoma Jumalatar-uskontoinen "Vanha Eurooppa" ei hänen tai hänen tuloksiaan popularisoineen Riane Eislerin mielestä ollut "matriarkaalinen" sanan nais-valtaisuutta tarkoittavassa mielessä. Eisler on ottanut käyttöön uuden käsiteen, gylanian, jolla hän tarkoittaa elämäntapaa, jossa yksilön sosiaalinen status ei määräydy pääasiassa sukupuolen mukaan, eikä naisten yhteiskunnallinen asema ole kääntäen verrannollinen "patriarkaalisiin" oloihin. Tämä täsmennys on pakko tehdä karkeiden väärinkäsityksien välttämiseksi.
Se "patriarkaatti", jonka asenteet loistavat esim. Vanhan Testamentin verisiltä sivuilta tai esim. eräiden nykyisten Lähi-Idän maiden käytännöstä, on toki raakaa peittelemätöntä miesten ylivaltaa. Euroooppakaan ei ole ollut vapaa näistä tajunnan sairauksista. Välimerenmaailman tapakulttuuriin, ja naisten asemaan, olemme voineet viimeaikoina tutustua myös Suomessa, eikä se aina ole ollut kaunista katseltavaa tai kerrottavaa. Se nais-sukupuolen (suhteellinen) tasa-arvo ja tunnustettu asema yksilönä, joka Pohjoismaissa on itsestäänselvyys, ei kuulu kulttuuriin edes kaikissa katolisissa maissa.
Vielä parisenkymmentä vuotta sitten Italian oikeuslaitos noudatti tapaa, että (varakas) mies saattoi yhden kerran murhata "kunniaansa puolustaessaan" esim. hänet jättäneen rakastajattaren tms., ilman että häntä rangaistiin. No, ehkä vielä toistakin kertaa katsottiin läpi sormien, ja mitäs kolmannesta, kun ei ennenkään tuomittu. Nainen siis saattaa olla yksilön sijasta raamatulliseen tapaan esine myös länsimais-kristillisessä kulttuurissa, islamista puhumattakaan, eli "patriarkaatin" olemassaolo on siis totta. Naisvaltaisen käänteisversion hahmottaminen (ihailtavaksi) ei kuitenkaan ole edes yltiöfeminismiä. Se on ääliö-feminismiä.
Meidän länsimaisen kulttuurimme po. piirteiden arvostelussa ja muuttamis-pyrkimyksessä voi olla motiivina nais-sukupuolen emansipaatio, mutta tämä tarkastelukulma ei selitä kaikkea. Tapakulttuuriin liittyvät normit eivät ainoastaan aseta ihmisiä tärkeysjärjestykseen sukupuolen tms. mukaan, vaan niillä on oleellinen rooli ihmisjoukkojen tajunnan säätelyssä ja valtarakenteiden pitämisessä tietoisen arvostelun ulkopuolella.
Ns. radikaalifeminismi ei olekkaan, aidoimmillaan, liike naisten tasa-arvon tms. etujen puolustamiseksi, vaan prosessi jossa yksilö pyrkii tulemaan tietoiseksi itseensä "ohjemoiduista" rooli-odotuksista ja muista tajunnan jarruista ottaakseen yksilöllisen identiteettinsä omaan hallintaansa. Jos joku pystyy määräämään, millaisina ihmiset näkevät itsensä tai omat mahdollisuutensa, hän hallitsee heitä. Radikaalissa itsetiedostusprosessissa yksilö siis vapautuu piilovaikutuksesta ja näkymättömästä ohjailusta, ja ottaa vastuun itsestään. Tämän prosessin tulokset saattaisivat muistuttaa sitä mitä Eisler tarkoitti gylanialla.
Jos olemme kiintyneitä länsimaiseen kulttuuriimme tai pohjoismaiseen elämäntapaamme, meidän tulee puolustaa niitä dynaamisina, ei konservoituina. Jälkimmäinen tapa olisi käytännössä tien avaamista hallitsemattomille ja todennäköisen epä-edullisille muutoksille, kuten menneisyyttä ihannoivan konservatismin aikaansaannokset aina ennenkin. Sama asia toisin sanoin: Jos tunnet epäviihtyvyyttä "suomalaisen elänmänmuodon" ahtaissa oloissa, etkä ota selvää mikä Sinua pännii, voit ajautua ihailemaan kritiikittä mitä tahansa vierasta, vaikka ko. ihailun tai suvaitsemisen kohde olisi täysin Sinun periaatteidesi vastaista. Tuntematta omaa kulttuuriasi, ajaudut kasvottomien mediavoimien tahdottomaksi leikkikaluksi, jonka kustannuksella vielä nauretaankin jossain "äänitarkkaamossa": Katsokaapas, mitä hassua panimme ne tekemään.
Gimbutasin, Meadin ja eräiden muiden tutkijoiden kuten psykoanalyytikko Erich Frommin löytämät piirteet historiassamme, kulttuurissamme ja tajunnassamme antavat tiettyjä vinkkejä siitä, mistä kannattaa kaivella. Fromm tutkivana ja praktiikkaa harjoittavana psykoanalyytikkona tuli siihen tulokseen, että "ihmiskunta on joskus suistunut henkisesti raiteiltaan", käyttääksemme hänen sanontaansa.
Tällä Fromm tarkoitti sitä, että hänen mielestään erinäisten käyttäytymis-häiriöiden ja pahanolon takana piilee koko ihmiskuntaa koskeva henkinen sairaus. Ihmistajunnan rakenteita luodatessaan Fromm päätteli, että ko. kollektiivista häiriintyneisyyttämme ei ole aina ollut, vaan joskus menneisyydessä on tapahtunut koko populaatiota koskeva "mentaalinen katastrofi", jonka seurauksista yhä kärsimme. Elämme tavalla, joka ei sovi "ihmisluonnollemme". Siitä paha olo.
Gimbutasin havainto alkuperäisen eurooppalaisen elämänmenon muuttumisesta agression ja hierarkioiden leimaamaksi olotilaksi, josta kertovat tämänpäivän uutisetkin, invaasion eikä tasaisen kehityksen kautta, on aivan toisen tieteenhaaran löytöjä, mutta yhdessä pisteessä Frommin ja Gimbutasin piirtämät viivat kohtaavat: Eurooppalaisen varhaisen sivilisaation tuhoutuminen indoeurooppalaisten nomadien maahanmuuttoon on sellainen ihmisten välisiä suhteita ja yhteisöjen rakenteita koskeva katastrofi, jonka on täytynyt olla myös kollektiivinen mentaalinen shokki, minkä aiheuttamaa traumaa yhä podemme.
Tämän tarkastelun kannalta on yhdentekevää, tapahtuiko ko. katastrofi nomadien rynnätessä Eurooppaan, ja täkäläisen sivistyksen tuhoutuessa vuosituhansiksi, vai Keski-Aasian paimentolaisheimojen keskuudessa vanhojen heimo-rakenteiden sortuessa ja agressiivisten sotilasseurueiden ottaessa johtavan roolin. Pokrovan amatsoni-löydöt ja niiden tulkinta saattaa tuoda uutta valoa "matriarkaatin" ja "patriarkaatin" murrosta koskeviin kysymyksiin, joita on yhä avoinna, mutta Gimbutasin keskeisin visio ei siitä näytä muuttuvan.
Kuten Meadin työ Melanesiassa jo osoitti, yhteiskuntien sukupuolirooli-mallien variaatioita voi olla enemmän kuin kaksi. Amatsonit yhteisöjään johtavina naissoturi-seurueina eivät siis voi olla yllätys Trobriantien oloihin perehtyneelle. Gimbutasin simppelin "feministisesti" ottava huolimaton lukija saattaa toki loukkaantua, kun hänen pyhää käsitystään, "kaksi jalkaa hyvä, kolme jalkaa paha", on loukattu. Simppeli "anti-feministi" on hänkin samassa asemassa, mutta kääntäen. Yhtä harhateillä molemmat.
Pakanasivujen teeman kannalta oleellisinta tässä tarkastelussa on, mitä tämä kaikki merkitsee modernin pakanuuden hahmottamisessa. Kritiikki länsimais-kristillistä kulttuuria kohtaan päätyy luontevasti JHWE-viruksen käsitteeseen, joka on yhtenevä Frommin ja Gimbutasin löytöjen kanssa. Ihmiskunnan mieltä jäytää henkinen HIV, aavikkokansojen verenhimoisen sodanjumalan kultti tai oikeammin sen siistitty lähiöversio, meidän tapauksessamme ev.lut.-kristinusko. Tämä vieras kultti on kovin muuntunut ja pehmentynyt alkuperäisestä vanha-testamentillisesta julmuudestaan, muuta tietty libido-fobia ja ihmiskielteisyys kuuluu sen perus-parametreihin, joita on yhtä mahdotonta kätkeä, kuin naskalia pussiin.
Tässä onkin uuspakanuuden missio, omien etnisten traditioiden elvyttämisen lisäksi: Tarjota nykyajan suomalaisille, -sukupuoleen katsomatta, vapautuminen ihmisvihamielisyyden viruksesta joka estää meitä elämästä todellista elämää.
Naisen roolia historiassa valottaneita tutkijoita:
Amerikkalainen antropologi Margaret Mead (1901-1978) osoitti kirjassaan "Sukupuoli ja luonne kolmessa primitiivisessä kulttuurissa" (1935), että eri sukupuolten asema ja tehtävät vaihtelevat suuresti eri kulttuureissa. Niinpä tuli osoitetuksi, että länsimais-kristillisen yhteiskunnan normit eivät olleetkaan "määräytyneet Jumalalta" ja siten ainoat mahdolliset. Tapaus ärsytti suuresti moraalinvartijoita, mutta antoi osaltaan alkusysäyksen modernille naisliikkeelle, ja eräiden absoluuttisten "totuuksien" kyseenalaistamiselle. Konservatiivit eivät olleet häneen kovin tyytyväisiä, sillä hänen aikanaan naisen paikka oli vielä hellan ja nyrkin välissä. Mead luultavasti tiesi mitä oli tekemässä.
Liettuasta USA:han emigroitunut Marija Gimbutas (1921-1994), -arkeologian professorina UCLA:ssa, tutki Kaakkois-Euroopan ja Anatolian myöhäiskivikautisia asuinpaikkoja, ja löytämänsä aineiston perusteella päätteli, että indoeurooppalaisten paimentolaisten invaasiota edeltäneessä Euroopassa vallitsi myöhempiin aikoihin nähden tasa-arvoinen ja rauhanomainen kulttuuri, jonka uskonto keskittyi Jumalattaren ympärille, muinainen "matriarkaatti". Kulttuurin murros "patriarkaattiin" tapahtui hänen mukaansa sivistymättömämpien aavikkokansojen invaasion kautta, joka toi Eurooppaan myös ihmisten eriarvoisuuden ja jatkuvan sotimisen. "Keskustelu" asiasta jatkuu, eikä tietoa Euroopassa vallinneesta toisenlaisesta elämäntavasta ole vieläkään sulatettu.
Jeannine Davis-Kimballin, "Center for the Study of Eurasian Nomads"-keskuksen johtaja Berkeleystä Kaliforniasta, tutki 1992-95 Pokrovassa Kasahkstanissa kurgaaneja, joista venäläiset arkeologit olivat tehneet löytöjä 50-luvulta lähtien. Kaivaukset osoittavat naissoturien johtaman (heimo)yhteisön olemassaolon 600-400 eKr.. Kimball ja hänen seuraajansa kritisoivat Gimbutasin kurgaani-invaasio -hypoteesiä, ja katsovat ettei em. maahanmuutto ole voinut tuoda agresiivista miesjohtoista yhteiskuntamallia Eurooppaan, koska Kaspian arolla on todettu olleen naisia, jotka eivät olleet "nyrkin ja hellan välissä". "Patriarkaatin" puolustajat ovat nostamassa Kimballia ikonikseen, jolla Gimbutasin kiusalliset löydöt pitää hautaaman ikuisiksi ajoiksi. Kiinnittäessään kaiken huomion siihen, että hän kritisoi Gimbutasin 70-luvulla esittämää tulkintaa, he unohtavat että Kimballin esittelemät amatsonit lyövät viimeisen naulan Meadin vastustajien arkkuun.
Pokrovan kurgaanit:
Lähellä Kazahkstanin ja Venäjän rajaa, Pokrovassa, on 50-luvulta lähtien tutkittu yli viittäkymmentä kumpuhautaa, kurgaania. Oletetaan että kumpuihin on haudattu Herodotoksen Historiateoksessaan sauromaatteina mainitseman paimentolaiskansan vainajia. Kummuissa on sekä miesten että naisten jäännöksiä, ja eniten on keskustelua herättänyt se, että kaikkein rikkaimmat haudat ovat naisten. Myös aseita on näissä naisten haudoissa, ja eräät vainajat näyttävät kuolleen taistelussa saatuihin vammoihin.
Herodotos kertoo sauromaattien olevan amatsonien ja sarmaattien jälkeläisiä, ja eläneen amatsonien tapaan naisjohtoisesti. Amatsoni-naisten kerrotaan opetelleen ratsastamaan jo 12-13 vuotiaina, mitä todistavat myös eräiden vainajien sääriluut. Näyttää siis siltä, että Herodotoksen tuntemat amatsonit on nyt löydetty.
Naispuoliselle lukijalle tämä tieteen ilmeisesti kiistaton löytö antaa uusia näköaloja oman identiteettinsä rakentamiseen, ja omien mahdollisuuksiensa hahmottamiseen. Meidänkään aikamme käsitys naisen roolista ei siis ole biologisesti määräytynyt, vaan kulttuuriin ja aikaan sidottu. Lujatahtoinen nainen voi itse päättää, noudattaako hän ympäristön odotuksia, vai määrääkö hän itse, minkä roolin ottaa suhteessa kanssaihmisiinsä, ja mitkä tavoitteet ovat hänelle sopivia, mitkä eivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti