Sir Arthur Conan-Doyle antoi Baskervillen koiran juosta Dartmoorin nummella, missä muinaisten pystykivien hahmot loivat epätodellista ja aavemaista tunnelmaa. Kirjailija jätti nämä kiviolennot kuitenkin sivuosaan, ettei viktoriaaneja sopivasti annostellulla kauhulla viehättävä kirja ylittäisi sopivaisuuden rajaa. Kello-viiden teetä kulmakarvojaan kohotellen ja oxfordilaisittain honottaen nauttivalle Englannille riitti synkkien salaisuuksien oven narahdus. Enempi olisikin jo liikaa.
Kesäyön unelmassa Shakespeare antaa Titanian sanoa Oberonille arvoituksellisen lauseen: "... the quaint mazes in the wanton green, For lack of tread are undistinguishable." Näistä häpeämättömistä vihjailuista säntillinen anglikaaninen Englanti sai vaihtelua ikävystyttävyyteensä, mutta oli myös "toinen Englanti", -se josta orkneyläisten kansantarujen muistiinkirjoittaja ottaa välimatkaa puhumalla "alempien yhteiskuntaluokkien taikauskosta", niinkuin asia ei häntä kiehtoisi.
Se Englanti, joka oli ennen Elisabeth I:stä, ennen Magna Chartaa, normanneja, sakseja, roomalaisia, ja jopa ennen kelttejä. Heijastus niiden ihmisten tajunnasta, jotka nostivat Stonehengen, oli vielä elossa syrjäseutujen vanhojen naisten yrttitietoudessa ja niissä tarinoissa, joista pari seuraavassa. Lisäksi pari tarinaa Saksasta.
Englanti:
"Logan Stonen noidat"
Kukaan joka on matkustanut Cornwallissa, ei ole jättänyt käymättä Loganin kivillä? Kreivikunnan graniittisilla kallioilta löytyy lukemattomia kivenjärkäleitä, mutta nämä merkittävät massiivit Treenin luona, joiden kulmikkasta muotoa arvellaan kyklooppien työksi, ovat ne jotka tunnetaan nimellä "The Logan Stone."
Aikojen halki, isältä pojalle, on periytynyt näillä seuduilla suuri pelko tätä kalliota kohtaan, ja vielä pitkään senkin jälkeen, kun druidit lakkasivat käymästä täällä, oli kaikki syyt uskoa että kristitty pappi, ellei hän ollut hullunrohkea, ei voinut kieltää ympäristön kouluakäymätöntä ja taikauskoista väkeä käyttämästä tätä tai samankaltaisia kallioita salaperäisiin kokoontumisiinsa.
Logan Stonen kivet on aina osattu yhdistää yliluonnollisiin asioihin. Logan Rockista etelään sijaitsee korkea graniittihuippu, nousten muiden kallioiden ylpuolelle. Se tunnetaan nimellä Castle Peak. Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan, mutta varmasti sukupolvien ajan, tämä kallionhuippu on ollut noitien keskiöisten salaisten tapaamisten näyttämönä. Monet seudun asukkaat, jotka nyt lepäävät rauhallisesti St. Levanin kirkkomaassa, ovat todistaneet nähneensä noitien lentävän kuun valossa Jaakonvillakon ( ragwort), Senécio Jacobæa, varrella ratsastaen, ja kuljettaen mukanaan niitä välineitä, joilla he tekevät loitsunsa toimiviksi ja vahvoiksi.
Tämä kallio on kauan tunnettu Walesistä tulleiden noitien syömäkestien pitopaikkana, missä he mässäilivät ylellisesti walesilaisten lehmistä ottamallaan maidolla. Tällä huipulla on myös nähty pahaa ennustava kruunu myrskyä vastaan pyristelevistä laivoista ennen niiden murskautumista karikoihin. Ilakoivan kuoron kerrotaan kaikuneen kallioista, kun noidat ovat raakkuneet kauheaa iloaan menehtyvälle miehistölle odottaessaan saavansa haltuunsa aarteet, joita laiva oli tuomassa kotiin kaukaisista maista.
Kertomus toistaa sen kalpean ja demonisoidun haamun, jonka 1700-luvun cornwallilaiset muistivat esivanhempiensa uskonnosta. Kirkonmiesten pelko puuttua havaitsemiinsa "pakanuuden harjoittamisiin", pikaisen anonyymin rangaistuksen tai selittämättömien vastoinkäymisten pelossa, kertoo myös siitä, että vanhalla kultilla oli jatkajia, jotka tiesivät mielessään asioiden oikean laidan, ja pubeissa ja toreilla kerrottujen perinnetarinoiden avaimen: Kaikki on päinvastoin kuin kerrotaan, mutta tarinan näyttämö ja toimijat ovat totta.
Kuinka tulla noidaksi?
Koskettamalla Loganin kiveä yhdeksän kertaa keskiyöllä, jokainen nainen voi tulla noidaksi. Toinen tapa on heittäytyä yhdeksän kertaa Giant's Rock:lle Zennor Church-townin luona täräyttämättä sitä. Nähtäköön, että ko. kivi on hyvin herkkä, ja tehtävä on siis vaikea.
Lähteet:
Robert Hunt, Popular Romances of the West of England; or, The Drolls, Traditions, and Superstitions of Old Cornwall (London: John Camden Hotten, 1871), pp. 329-330.
Robert Hunt, Popular Romances of the West of England; or, The Drolls, Traditions, and Superstitions of Old Cornwall (London: John Camden Hotten, 1871), p. 321.
Orkney:
"The Temple of the Moon", "The Temple of the Sun", ja "Wodden's Stone"
Tässä maassa oli vielä äskettäin alemman luokan väen keskuudessa monia kiinnostavia tapoja, jotka ovat tyysten hävinneet viimeisten kahden tai kolmenkymmenen vuoden aikana. Jokaisen vuoden ensimmäisenä päivänä yhteinen rahvas maan kaikilta kulmilta tapasi kokoontua Kirk of Stainhouse:een (Stennis). Jokainen piti mukanaan eväät neljäksi tai viideksi päiväksi. Tämän ajan he tanssivat ja juhlivat tällä paikalla. Nuorille tämä kokoontuminen antoi tilaisuuden tavata toisiaan, mistä seurasikin aina joka vuosi useita avioliittoa, ja varmistuakseen toistensa tunteista ja aikomuksista, ja juhlistaakseen tulevia häitä, he tekivät seuraavanlaisen "kihlauksen":
Osapuolet hyväksyivät sitoumuksen elinikäisestä kumppanuudesta menemällä Kuun Temppeliin (the Temple of the Moon), missä nainen miehen läsnäollessa heittäytyi polvilleen ja rukoili jumala Woddenia, joka oli se jumaluus jonka puoleen he tässä tilaisuudessa kääntyivät, että tämä pitäisi voimassa heidän lupauksensa ja sitoumuksensa, ja pitäisi ko. nuoren miehen hänen luonaan. Sitten molemmat menivät Auringon Temppeliin (the Temple of the Sun), jossa nuori mies toisti samat rukoukset.
Tämän jälkeen pariskunta meni Wodden´s Stonen, joka myös tunnettiin Odin´s Stone -nimellä, luokse. He asettuivat eripuolille kiveä, ja yhdistivät kätensä kivessäolevan reiän kautta, ja vannoivat ikuista uskollisuutta toisilleen.
Tämän seremonian tiedetään olleen niin pyhä toisina aikoina, että tämän valan rikkoja karkoitettiin yhteisöstä. "Temple of the Moon" tunnetaan nykyisin nimellä Ring of Stennis, ja "Temple of the Sun" on nykyisin Ring of Brogar.
"Odin´s Stone", joka lienee saanut tämän nimensä skandinaavisten maahanmuuttajien tulon jälkeen, oli pitkään paikka johon ihmiset kävivät jättämässä erilaisia uhrilahjoja, palan leipää, juuston tai kangaskaistaleen. Se oli myös nuorten parien kohtauspaikka hämärinä kesäöinä. 1814 tämä monumentti kuitenkin tuhottiin. Tuhotyön tekijä oli saarelle muualta muuttanut farmari, eli "Ferry-Louper" niinkuin tälläisiä kutsuttiin. Tämä fanaattinen tuholainen luopui pian näihin kiviin kohdistuneesta raivostaan, kun jokunen salaperäinen tulipalo uhkasi hänen omaisuuttaan ja henkeään, mutta Odinin kivi oli lopullisesti poissa.
Ring of Brodgar ja Standing Stones of Stennes kuuluivat ilmeisesti molemmat samaan kivirakennus-kokonaisuuteen, jonka kolmas kivikehä oli jo kadonnut Ring of Bookan. Nykyisen tiedon mukaan nämä kaikki oli rakennettu 3000 -2000 eKr. ajalla. Orkneyläinen perimätieto ei erottele näin kaukaisia, neoliittisen kivikauden, tapahtumia viikinkiajasta 700-800 jKr., joten Odin mm. on liitetty tähän vanhempaan yhteyteen kansanmuistissa. Ajan suhteen käy kaikkialla muuallakin samalla tavalla: Kun tapahtuma etääntyy ajallisesti, se "aikahorisontissa" rinnastuu niihin kaikkein vanhimpiin muistoihin, joita kansan kollektiivisessa muistissä on jäljellä. Suomessa tämä ilmiö näkyy mm. pakanallisen ja katolisen perimätiedon lomittumisena.
Brodgarin ja Stennesin kivikehien rakentamiseen arvellaan käytetyn 85 000 - 200 000 miestyöpäivää, eli suoritus on kunniotettava. Jos kivien pystytystyötä on tehty jaksottain, esim. juhliin kokoontuneen joukon työpanoksella, se ei ole ollut mahdoton suoritus kivikauden Orcadian yhteisöille. Kokoontuivathan orkneyläiset vielä 1700-luvulla kivien luokse juhlimaan moneksi päiväksi, -ja omilla eväillä varustettuna.
Jos juhla on kestänyt neljä päivää, ja kahta ensimmäistä vietetty talkoohengessä kiviä pystyttämällä, ja tärkeitä juhlapäiviä oli neljä per vuosi, 100:n työkuntoisen miehen ja naisen kyläkunta on tehnyt joka vuosi 800 miestyöpäivää. Arvattavasti kylien välillä on ollut kilpailuakin, joten suoritus on mahdollinen. Yksi edellytys kuitenkin vaaditaan: Pysyvä yhteiskunnallinen organisaatio. Työnjohto, ilmeisesti pakanallinen papisto tai jonkinmoiset "väinämöiset", on pitänyt "piirustuksista" ja suunnitelmista huolta koko projektin ajan, koska pelkästään spontaanina kivenpystys-machoiluna tulos olisi ollut jotain aivan muuta. Kivet Brodgarin-Stennesin neoliittisella juhlakentällä todistavat siis muinaisten eurooppalaisten hyvästä yhteistyöstä ja järjestelykyvystä.
"Stennesin ja Brogarin kivikehät Orkney-saarilla ovat hyvä esimerkki vaikuttavista pyhistä paikoista. Stennesin kehä on läpimitaltaan 61 metriä, ja sen ainoa sisäänkäynti on suunnattu pohjoiseen. Kahdentoista kiven kehä, läpimitaltaan 30 metriä, on piirin sisällä. Keskustassa on neljän matalan kiven muodostama neliö, 2 x 2 m, josta on löydetty palaneiden eläinten luiden jäänteitä ja pii-lastuja. Brogarin 60:n kiven kehä on läpimitaltaan 103.7 m, ja ympäröity kivetyllä kaivannolla. Sisäänkäyntejä on kaksi, kaakosta ja lounaasta (Renfrew 1985). Näillä kehillä on yhteys Maes Howen megaliittihautaan, ja ne on ajoitettu noin 3100 B.C.." Marija Gimbutas, "The Language of Goddess" 1989/HarperCollins1991 s.313
Lähteet:
County Folk-Lore, vol. 3: Examples of Printed Folk-Lore Concerning the Orkney & Shetland Islands, collected by G. F. Black and edited by Northcote W. Thomas (London: Folk-Lore Society, 1903), pp. 212-213.
George Low, A Tour through the Islands of Orkney and Schetland, containing Hints Relative to their Ancient, Modern, and Natural History, collected in 1774 (Kirkwall, 1879), p. xxvi.
County Folk-Lore, vol. 3: Examples of Printed Folk-Lore Concerning the Orkney & Shetland Islands, collected by G. F. Black and edited by Northcote W. Thomas (London: Folk-Lore Society, 1903), p. 2.
1.Principal Gordon of the Scots College at Paris in Archæologia Scotica, vol. 1, p. 263.
2.Capt. F. W. L. Thomas in Archæologia, , vol. 34, p. 101.
3.Daniel Gorrie, Summers and Winters in the Orkneys, 2nd ed. (London, 1869), p. 143
Englanti:
"The Rollright Stones"
"Druidien" kivet Rollrightin luona, Oxforsshiressä, ovat kertoman mukaan kenraali armeijoineen, jotka muutettiin kiviksi noidan toimesta.
If Long Compton thou canst see,
King of England thou shalt be.
Hänen kerrotaan olleen vain muutaman jaardin päässä paikasta, josta Long Comptonin kaupungin voi nähdä, kun noidan taikoma transformaatio pysäytti hänet kivenä paikalleen.
Sink down man, and rise up stone!
King of England thou shalt be none.
Kenraali on muutettuna suureksi kiveksi paikalle, josta Long Compton ei ole näkyvissä, mutta mistä seisomaan nousten voisi nähdä kaupungin. Noita lienee luvannut kenraalille, että jos tämä sotaretkellään saavuttaa Comptonin, vihollinen on lyöty ja kenraali saa Englannin kruunun. Noita ilmeisesti ainakin itse uskoi ennustukseensa, koska otti sen takaisin näin karmealla tavalla. Niin ainakin kerrotaan. Roger Gale kirjoitti v.1719, että kuka tahansa joka rohkeni epäillä tätä tarinaa, tuli kohdelluksi huonotapaisena yksityisajattelijana.
Sanotaan, ettei kukaan ole koskaan laskenut kiviä, mutta eräs leipuri oli yrittänyt. Hän oli laittanut pennin leivän jokaiselle kivelle, mutta hän sekaantui leipiensä laskemisessa.
Tarina kenraalista ja myös leipurin yritys laskea kiviä ovat kulkutarinoita, joita liitetään tämäntapaisiin paikkoihin muuallakin kuin Englannissa. Suomessa eräisiin kiinnostaviin maastokohteisiin, lähinnä kiviin ja kallioihin, on liitetty jättiläis- tai "soini"-tarinoita, jotka toistuvat toistensa kopioina eri paikkakunnilla. Hiidet ovat heitelleet kiviä kohti kirkkoa ja tehneet muuta tarpeellista vanhoissa tarinoissa, jotka avautuvat em. metodilla. Kivet ovat totta, samoin hiisien yhteys kirkon paikalla olleeseen uhripaikkaan tms., mutta tarinan juoni on puppua.
Lähde: James Orchard Halliwell-Phillipps, Popular Rhymes and Nursery Tales (London: John Russell Smith, 1849), pp. 193-194.
Näille kaatuneille kiville Kentin kreivikunnassa tuodaan yhä uhriksi nauhoja. Tapa tunnetaan myös mm. Virossa, missä se on myöskin yhä käytössä.
Saksa:
Züssow:n "hunnihaudat", "Hünengraben"
Buggenhagenissa Züssowin alueella tiedetään olleen suuria "hunnihautoja". Vuonna 1594 Greifswaldin asukkaat tarvitsivat rakennuskiveä, ja päättivät ottaa kiveä näistä rakennuksista. Kun kivenhakkaajat olivat paloitelleet suurimmat kivet, he tulivat uteliaiksi sen suhteen, mitä on haudattu maahan kivien alle. He tunkeutuivat yhteen haudoista ja löysivät monia ihmisten ruumiita.
Nämä vainajat olivat poikkeuksellisen hyvin säilyneitä ja hyvin suurikokoisia. He olivat 11-16 jalkaa pitkiä, ja he olivat kaikki istuma-asennossa. Jokaisen luona oli "purkki" maahan asetettuna. Kun rakennusmiehet alkoivat hajoittaa toista hautaa, he kuulivat meteliä maan sisästä, ikäänkuin ihmiset olisivat tanssineet ja helisyttäneet avainnippuja. Tämä pelästytti heidät niin, että työ jäi kesken.
Useimmat Euroopan säilyneet megaliittirakennukset ovatkin alueilla, joissa ei ole ollut puutetta hyvästä rakennuskivestä. Kiukaisten pronssikautisia hautojakin on muuten lapioitu viime vuosidadanvaihteessa suoraan kummusta hevoskärryihin tietarpeiksi. Vainajien sikiö-asento on yksityiskohta, jonka voi tietää vain todellisen neoliittisen ajan haudan nähnyt, että tarinan takana on siis tositapahtuma.
Lähde: J. D. H. Temme, Die Volkssagen von Pommern und Rügen (Berlin, In der Nicolaischen Buchhandlung, 1840), no. 173, p. 213.
Saksa:
"Aatamin tanssi" Wirchow:ssa
Lähellä Wirchowta Neumarkissa on kivikehä, jossa on kahdeksantoista suurta kiveä. Neljätoista niistä on kahden tai kahden ja puolen jalan korkuisia, ja seisovat kehässä kahden muun kiven ympärillä, jotka siis ovat kehän keskellä. Nämä keskuskivet ovat enemmän kuin kahden jaardin korkuiset. Kaksi suurta kiveä seisoo vielä kehän ulkopuolella.
Paikalliset kertovat, että tällä paikalla joukko ihmisiä vietti helluntaita tanssimalla alastomina. Rangaistuksena tästä epäpyhästä käyttäytymisestä, heidät muutettiin kiviksi. Siitä alkaen nämä kivet tunnettiin nimellä "Aatamin tanssi" tai "Kivi-tanssi". Tanssijat, miehet ja naiset, ovat kehällä, kaksi kiveä keskellä esittää oluen tarjoajia, ja kaksi ulkopuolista kiveä ymmärretään soittajiksi. Toisella niistä väitetään olevan vielä nähtävissä viulukin.
Tämän tarinan ymmärtämisen avain on sama kuin edellä. Näytelmän elementit ovat kivet, tanssi, olut, soitto, alastomuus ja ajankohta oli muinainen kevätjuhla. "Steintanz" -nimellä kutsutaan muuten myös troija-labyrintteja Saksassa. Kivet ja tanssi? Tanssivat kivet vai ihmisten tanssi kivikehässä ikimuistoisen rituaalin kaavaa noudattaen, jonka muisto välitettiin pimeiden kristillisten vuosisatojen läpi käänteiseen kertomukseen piiloitettuna niille jotka ymmärtävät?
Lähde: J. D. H. Temme, Die Volkssagen der Altmark. Mit einem Anhange von Sagen aus den übrigen Marken und aus dem Magdeburgischen (Berlin: In der Nicolaischen Buchhundlung, 1839), p. 100.
Perimätieto, Jumalatar, kivikehät ja -tanssit
Jumalattareen liittyvää mytologiaa tutkinut arkeologi Marija Gimbutas kirjoittaa:
"Aveburyn kivikehä Wiltshire Downissa luoteis-Englannissa on suurin nykyisin tunnettu kohde koko maassa. Alunperin siihen kuului 98 kiveä, jotkut 5,5 m korkeita, ja monumentin alue käsitti 28½ eekkeriä. Kokonaisuuteen liittyi vielä kaksi pienempää kehää. Maavalli ympäröi hevosenkengän tai ympyrän muotoista tilaa, joka on rajattu kaivannolla. 50:n jalan levyiset puoli mailia pitkät kivetyt tiet johtavat kehän keskelle. Niitä reunustaa 100 kivi-paria 80:n jalan välein. (Burl 1879)
Gromwellin puritaanit tuhosivat Aveburya kristillisessä kiihkossaan, mutta jotain rakennelmasta on yhä jäljellä. Gimbutas jatkaa:
Damesin näkemyksen mukaan Avebury, yhdessä Silbury Hillin ja West Kenneth Long Barrown kanssa, muodosti ehkä Britannian tärkeimmän uskonnollisen keskuksen kolmannen vuosituhannen alkupuoliskolla B.C.. Monumentit on rakennettu uskonnollisen draaman näyttämöksi, jolla esitettiin vuosittain riittiä luonnon elämän ja kuoleman syklistä. Jokaista rakennelmaa on pidetty elävänä persoonana, Jumalattaren yliluonnollisena kehona keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella.Marija Gimbutas, "The Language of the Goddess", s.311.
Dames katsoi, että puberteetti-riitit on esitetty varhain helmikuussa puisessa temppelissä, mikä joskus seisoi Kennet-joen varrella. Jumalattaren ja hänen miespuolisen kumppaninsa häitä on vietetty 1. toukokuuta Aveburyn suuressa kehässä, ja Sillbury Hill on itse raskaanaoleva Jumalatar, joka synnytti elokuussa (Lammas -päivänä). Hänen uutta satoaan on juhlittu Irlannissa "First Fruits Festival" -sunnuntaina kukkuloiden huipuilla tanssein ja pelein.
Lopuksi kesän päättyminen tai talven tulo, "All Souls Day", huomioitiin kalmistojen luona vietetyillä menoilla. Tähän aikaan "the Tomb Lady" korvasi "Harvest Queenin" kutsuen väkeään seuraamaan itseään maanalaiseen, West Kennet Long Barrowiin, 340:n jalan pituiseen huomattavaan maakumpuun.
Kansan muistitiedot menhirien, lähteiden ja kivikehien yhteyksistä antavat aiheen olettaa Jumalattaren, kivikehien ja lähteiden kuuluvan samaan yhteyteen. Kivikehät ja piiritanssit (ring dances) näyttävät käsitetyn Jumalattaren keskitetyn energian laajenemiksi. Kehät, joiden keskusta oli painunut -ja siellä mahdollisesti laakea kivi, omistettiin erityiseen tarkoitukseen: Jumalattaren syvyyksissä, vedessä tai kivessä, oleva voima ympäröitiin maagisella kehällä.
Keijut (fairies), Jumalattaren neidot, olivat kaivoissa, lähteissä ja joissa, tai aamun kasteessa kukissa. Tanssiessaan kehässä he kehittivät voiman, mikä repisi kappaleiksi jokaisen miehen joka rohkenee loukata pyhää kehää. Seisovien kivien kehiä, tai ympyröitä vihreällä nurmella, kutsuttiin nimellä *fairy rings*, *cercles des fées*, keijujen kehät. Vilkkailla neidoilla oli tapana tanssia niissä alastomina tai valkoisissa paidoissa kädet yhteenliitettyinä keskiöisin. Tanssin nopea liike ilmensi energioiden vapaata virtaamista.
Tanssi lähteiden ympärillä tunnetaan 1800-luvun Skotlannista ja Irlannista. Eräs luotettava tarina osoittaa paikan Skotlannissa, jossa kaksi nummella lähellä Aberdeenia vaeltavaa miestä näki 1860 toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina seremonian lähteen ympärillä. He näkivät naisten piirin vaatteet käärittyinä ylös (pään yli? lat.huom.) käsivarsien taakse tanssivan toisiaan käsistä pitäen lähteen ympärillä. Vanha nainen roiski heidän päälleen lähteen vettä. (McPherson 1929)"
McPhersonin tarina puhuu sen puolesta, että aitoa esikristillistä pakanaperinnettä on säilynyt nykyiseen aikaan asti? Mitä tekemistä sillä on nyky-noituuden kanssa, se vaatiikin eri tarkastelun.
Olemmekin kertoneet vasta tarinan ingressin, josta lukijan on itse jatkettava. Tutkimisen iloa, ja rohkeutta kyseenalaistaa opitut uskomukset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti