Megaliittikulttuurin perintö

Euroopan rannikoilla Tunisiasta ja Maltalta Irlannin ja Orkneyn kautta Skooneen ja Puolaan ulottuneesta myöhäisen kivikauden eurooppalaisesta kulttuuri-ilmiöstä, megaliittien eli jättimäisten kivitöiden rakentamisesta, tunnetaan parhaiten Stonehengen tapaiset kivikehät. Nämä "arvoituksellisinakin" mainitut kohteet eivät ole ko. kulttuurin ainoa saavutus, eivätkä edes sen suurikokoisimmat jäänteet.

Kun näyttää siltä että megaliittien rakentamis tapa levisi yli kansallisuusrajojen ilman merkkejä maahanmuutosta tai "valloituksesta", ilmiössä on nähty jopa ensimmäinen yleis-eurooppalainen ideologia. Eräänlainen Euroopan Yhteisön edeltäjä siis. Tarkastelemmekin, millaisen henkisen perinnön muinaisten eurooppalaisten omalaatuinen traditio on jättänyt, ja miten se vaikuttaa nykyajassa.

Otsikkokuva esittää irlantilaisten pyhän vuoren, Taran, huipulla sijaitsevan megaliitti-kummun hautakammiota. Irlantilainen perimätieto nimeää kyseisen kummun legendaarisen kuningatar Maeven haudaksi. Keltit ylittivät Kanaalin vasta suhteellisen myöhään, noin 700 eKr., joten jos Maeve on elänyt megaliittihautojen rakentamisen aikoihin, hän ei ole puhunut iiriä, gaeliä tai näitä kieliä edeltäneitä kelttiläisiä kieliä, vaan ilmeisesti kadonnen piktin tai yhä puhuttavan baskin sukuista kieltä.

Legendaa kiinnostavampi on kammion koristelu: Oviaukon yläpuolisen kiven aaltoviivat ja vinoneliöt ovat identtiset neoliittisten jumalatar-kuvien koristelun kanssa, eli ornamentit ovat Jumalattaren symboleja, ja ne kertoivat aikalaisille kenelle kumpu ja kammio ovat pyhitetyt. Jumalatar, "Maa-Äiti", olikin keskeisin mytologinen elementti myöhäiskivikauden eurooppalaisten elämässä ja heidän jälkeensäjättämissä rakennuksissa. Sen voi havaita myös hautakumpujen rakenteessa.



Tämän englantilaisen megaliittikummun pohjapiirros tukee käsitystä, että kumpujen rakentajat uskoivat jälleensyntymään. Kumpu symboloi Jumalattaren kehoa ja kammio käytävineen kohtua. Jumalatar, kuoleman ja jälleensyntymän hallitsijana, otti vastaan yhteisön vainajat "kohtuunsa" odottamaan jälleensyntymistä.

Mieluimmin kuin "megaliittikansasta" tutkijat puhuvat megaliittiuskonnosta, joka levisi laajalle alueelle myöhäiskivikauden Euroopassa, ja jonka käytäntöihin kuului suurien kivirakennelmien pystytys kulttipaikoiksi. Uskonnon kannattajat olivat pysyvissä kylissä asuvia neoliittisia maanviljelijöitä tai rannikkoelinkeinojen harjoittajia.

Vuodenaikojen mukaan asuinpaikkaa vaihtavat metsästäjä-yhteisöt, kuten saamelaisten esi-isät, nostivat myös kivenjärkäleitä toistensa päälle merkitessään seitapaikkoja, mutta pienemnmän väkimäärän vuoksi nämä voimakivet, kuten niitä vielä 1800-luvulla Länsi-Suomessa nimitettiin, jäivät suhteellisen vaatimattomiksi. Megaliitti-maailmaan ne yhdistää rakenne, jossa suurempi kivi on maasta tai kalliopohjasta irrallaan kolmen tai neljän yhdestä tai kahdesta kivestä kootun jalan kannattamana.

Megaliittiväki rakensi suuria keinotekoisia kumpuja, joiden keskellä olevaan mega-kokoisista kivistä rakennettuun kammioon johti käytävä. Kumpu reunustettiin irtomaan valumisen estämiseksi samankokoisten kivien kehällä, kuten kuvan bretagnelaisessa kummussa. Voidaan olettaa, että muinaiset ihmiset tunsivat nämä kummut samalla nimellä, mitä he käyttivät Jumalattarestaan.

Vuosituhansien aikana kummut ovat joutuneet kulumisen ja tuhon kohteeksi. Monet tunnetut dolmenit ovatkin irtomaasta paljastuneita kammioiden rakenteita, kuten viereisissä kuvissa Walesistä ja Bretagnesta, jossa perinne lienee kaikkein vanhinta.

"Dolmen" Lanyonquoitissa Walesissa.


Silbury Hill, Egyptiläisiä pyramideja vanhempi.


Kerioned Bretagnessa lähellä Carnacia. 4500 BC.




Näitä Jumalatarta kuvaavia amuletteja(?) on löytynyt runsaasti Portugalin "antaseista" eli dolmeneista saksalaisten arkeologien Georg ja Vera Leisnerin tutkimuksissa 60-luvulla.



Suuri Jumalatar äitiyden suojelijan ja synnytysten helpottajan ominaisuudessa. Minolaiset tunsivat hänet muinaiskreikankielisen kirjoituksen mukaan nimellä Atania Potinia t. Potnia. Herodotos mainitsee häneltä tullun hakemaan apua myös Hyperboreasta, kaukaa Itämeren maailmasta.

Tarkastelemalla vanhojen eurooppalaisten jumalattarien olemusta, joiden myöhemmistä pakanallisista traditioista, kelttiläisestä uskonnosta ja asatrusta, tunnettujen hahmojen muotoutumiseen oli ratkaisevasti vaikuttanut Euroopan indoeurooppalaisia edeltänyt perinne, löydämme avaimen megaliittisten kumpuhautojenkin ymmärtämiseen.

Roomalainen Tacitus mainitsee germaanien jumalattaren, Nerthuksen. Nimi lienee latinalaisesti käsitetty tunnettujen Hrethra, Hertha, Bertcha, Brechta, Ertha tai Erda nimien senaikainen asu. Tacitus kertoo Nerthuksen olleen hyvin vaikutusvaltainen jumaluus, ja liittää Hänet roomalaistenkin tuntemaan Terra Materiin, "Maa-Äitiin".

Terra Mater oli Rooman jumaluuksien joukossa niin kunnianarvoinen, että Häntä ei häiritty palvonnalla tai rukouksilla. Pienemmät, inhimillisemmät, jumaluudet eli "olympolaisen Pantheonin" hälisevä joukko sopi kuolevaisten lähestyttäväksi. Roomassa käsitettiin, että Maa oli vanhin jumaluus, ja nykyinen uskontohistorian tutkimus tukee tätä vanhaa käsitystä.

Tästä jumalattarien jatkumosta ei voida irroittaa algo-saksien Eostrea, pääsiäisenä palvottua hedelmällisyyden ja viriliteetin innostajaa ja suojelijaa. Englannin pääsiäistä tarkoittavan sanan tiedetään tulleen Hänen nimestään, mutta miten tähän liittyy earth, maa?? Skandinaviassa Maa-äitiä kutsuttiin nimillä Iord, Jorð ja Jorth. Germaanisten kielten "maa" -sanan yhteys vanhaan Jumalattareen näyttää siis todistetulta, mutta miten on suomen kielessä?? Tähän palaamme tuonnempana.

Asatru-perinteessä Frigga (=Friga, Frig, Frigg) on suuri äiti-jumaluus ja koko Pantheonin kuningatar. Saksassa Hänet tunnettiin paikallisesti Fruwana ja yleisemmin nimillä Frauen tai Frau Hulda. Nykysin tavallinen saksan sana "frau" oli siis alunperin Friggan nimitys.

Hulda tuo tähän nimijatkumoon äitijumaluudesta kuoleman jumalattareen johtavan ketjun: Harke, Holda, Holle, Hel, Hela, Hella. Nykyinen käsitys uskontojen historiasta tukee tätä tulkintaa: Alunperin käsitettiin maan, syntymän ja kuoleman Jumalatar, jonka roolit itsenäistyivät omiksi persoonikseen yhteiskunnankin monimutkaistuessa. Saksalaisten "Frau (=Frigga) Huldassa (=Hell)" vanha kokonaisuus oli vielä yhdessä henkilöitymässä, ja tähän meidän on todettava, että juuri näin oli myös megaliitti-aikana.

Vanhassa Jumalatarta kunnioittaneessa Euroopassa elämä ei päättynyt kuolemaan, vaan ihmisyksilön uskottiin palaavan takaisin heimonsa pariin syntyvässä lapsessa. Tämä elämän ja kuoleman kierto oli megaliittiajan maanviljelijöille yhtä luonnollinen kuin hänen peltonsa vuotuinen kasvu ja sadonkorjuu ja luonnon kiertokulku keväisestä orastamisesta syksyiseen lakastumiseen.

Mytologian tasolla tämä kaikki tapahtui myös jumalien toimissa ja Jumalattaren kehossa. Jumalatar käsitettiinkin perimmiltään koko luomakunnaksi, ja maaksi joka ylläpiti elämää. Kun yhteisön jäsen kuoli, hänen paluunsa haluttiin varmistaa. Suomen alueella tämä ilmeni sikiöasentoon hautaamisessa, mutta Keski-Euroopassa mentiin pidemmälle: Rakennettiin maakumpuja Jumalattaren ruumiin ja kohdun symboleiksi, ja yksittäishaudoissa vakiintuneen ajan maatuneet vainajien luut puhdistettiin hautausrituaalin toisessa vaiheessa, ja sijoitettiin juhlallisesti heimon yhteiseen dolmeniin, jossa Jumalatar otti vainajan luokseen palauttaakseen hänet takaisin.

Elämän ja syntymän Jumalatar oli näin roolinsa mukaisesti myös "manalan" hallitsija, mutta vainajien olotila ei ollut siihen aikaan vielä kauheuksien paikka kuten eräillä myöhemmillä ihmisyydestä vieraantuneilla uskonnoilla. Elettiinhän maailmassa, jossa seksuaalisuuteen ei liittynyt häpeää eikä kuolemaan pelkoa.

Vaikka kristillinen kirkko poisti erään kirkolliskokouksensa päätöksellä sielunvaelluksen ja jälleensyntymän opistaan, vanhasta pakanuudesta jäi vielä tiettyjä merkkejä kirkolliseen doktriiniin. Niistä myöhemmin. Vanha megaliittihautojen aikainen tapa oli haudata vainaja ensin maahan ja sitten, ruumiin pehmeiden osien kadottua, pitää uusi seremonia jossa vainajan luut siirretään yhteisön muiden poismenneiden joukkoon dolmenin kätköihin, kuvaannollisesti Jumalattaren kohtuun, odottamaan paluutaan.

Kun Suomen Turussa viimeisen katolisen piispan, Arvid Kurjen, toimesta Pyhän Hemmingin luille suoritettiin pyhitys ja "lippaaseen pano" -riitti, kyseessä oli sama tapahtuma, vaikka merkitys oli jo hämärtynyt. Eräissä Kreikan saarissa on edelleenkin tapana siirtää maatuneiden vainajien luut pienestä kirkkomaasta pyöreäkattoiseen kivirakennukseen, "luutaloon", mikä tapa voi olla muistuma hyvin vanhoista ajoista.

Nykyaikainen tutkimus on (uudelleen)löytänyt ekosysteemin sisäisten riippuvuuksien verkoston ja nyttemmin tajutaan, että luonnonvarat ovat rajalliset eikä jäte mihinkään katoa, vaan tulee tekijäänsä vastaan siellä missä siitä on eniten vahinkoa. Lyhytnäköinen ajattelu, jota vieläkin edustavat ahneimmat suuryritysten (pörssi)omistajat, on seurausta eräästä uskonnollisesta väärinkäsityksestä, joka asetti ihmisen luomakunnan herraksi ilman velvollisuuksia, -ja tietoa miten ilman ansiota lahjaksi saatu lelu toimii.

Kuten muinainen lääkintätaito kitkettiin Euroopasta noitavainoilla, myös tieto ihmisen ja luonnon riippuvuudesta ja kohtalonyhteydestä häivytettiin vuosituhansiksi. Siksi olemmekin tänään tilanteessa, jota luonnon kanssa samassa rytmissä elänyt muinainen ihminen ei olisi voinut kuvitella: Osassa Keski-Eurooppaa pohjavedet ovat saastuneet, pellot niin täynnä kemikaaleja, että ruokakin on myrkkyä. Maa-planeetan säilyminen elinkelpoisenakin on vaarantunut.

Jo Kustaa Vaasan neuvonantajat varoittelivat: "Älä päästä (kristittyjä) savolaisia Lapin maahan. Vain (pakanallisten) lappalaisten hoidossa Lappi tuottaa kruunulle majavaa ja arvoturkiksia." Kun luonnonvarat loppumattomina ja "annettuina" ymmärtävät kaskisavolaiset päästettiin erämaihin, arvo-riistasta tuli selvää jälkeä viidessä vuodessa. Kuten on käymässä koko planeetallemmekin markkinavoimien puserruksessa.

Teoreettista mallia maapallon biosfääristä ikäänkuin yhtenä "eliönä" tai organismina nimitetään Jumalattaren erään nimen mukaan Gaia-hypoteesiksi. Nimityksen käyttö on tunnustus siitä, että Terra Materin tunteneet muinaiset eurooppalaiset olivat ymmärryksessä teollistuneen ajan ihmisiä edellä. Heidän uskontonsakin korosti ihmisen ja koko luonnon lepäävän maan kasvua ja elämää antavan voiman varassa, ja kaiken olevan kiertokulkua, kuten luonnon muuttuminen vuodenaikojen vaihtuessa.

Muinainen ihminen tiesi itsekin olevansa "maata". Maa oli antanut hänelle elämän ja maahan hän palasi kuoltuaan, liittyen kaiken olevan ikuiseen liikkeeseen. Tässä on megaliittien rakentajien tärkein viesti teollistuneen maailman ihmisille vuosituhannen vaihtuessa.

Miten Jumalattaren vanhin nimi sitten esiintyy nykyisin puhutussa suomen kielessä, ja mitä jälkiä megaliitti-uskonnosta on tämän päivän suomalaisten luterilaisissa uskonmenoissa? Tähän vastatkoon kirkon virallinen hautauskaava: "Maasta sinä olet tullut, ja Maahan sinä olet jälleen palaava."




Irlannin tunnetuin megaliittirakennelma, New Grange, toimii myös observatoriona. Rakennus on ennallistettu.