tiistai 22. joulukuuta 2009

Suomalais-ugrilaiset Herodotoksen Historiateoksessa, Androfagit, Budinit, Iyrgit ja Hyperborealaiset

Vielä jokunen vuosikymmen sitten suomalaisten toimittajien kaukomaa-reportaaseihin kuului löytää yllättäen siitäkin kohteesta joku jonkinlaiseen asemaan kohonnut suomalainen, ja todeta, että "joka paikkaan olemme ehtineet". Erinäisiä historiikkien klassikkoja tutkittaessa tulee samanlaisia ahaa-elämyksiä: "Joku meikäläinen täälläkin, -perkele!" Aloitamme tarkastelun historiankirjoituksen isästä, Herodotoksesta, ja hänen Historiateoksestaan, jonka kirjoittamisen hän aloitti 447 eKr..





Dareioksen sotaretken yhteydessä luetellut kansat

Antiikin kreikkalaisten näköalaa pohjoiseen Eurooppaan rajoittivat Melkarin pylväitä, Gibraltaria, vartioivat foinikialaiset, manner-Eurooppaa kontrolloivat keltit ja Tonavasta alkaen kaikkien Mustaanmereen laskevien jokien suita valvovat skyytit. Kreikkalaisten ja pohjolan tuotteilla käyty kauppa rikastutti skyyttejä, mutta he halusivat myös pitää kiinni asemastaan välittäjinä, eikä suorista kontakteista Skyytian pohjoispuolelle pidetty. Herodotos on kirjannut huolellisti sen, mitä hänen aikalaisensa Kreikassa tiesivät Pohjois-Euroopan ja Venäjän metsäseutujen kansoista.

Herodotos aloittaa Skyytian eli skyyttien valtapiirin jokien luettelemisella:

1. "Viisisuinen Istros" Tonava

Porata / Pyretos Laskee Tonavaan idän puolelta.

Tiarantos Lännempänä, pienempi.

Araros Laskee Tonavaan Pyteroksen ja Tiarantoksen välissä.

Naparis Laskee Tonavaan Pyteroksen ja Tiarantoksen välissä.

Ordessos Laskee Tonavaan Pyteroksen ja Tiarantoksen välissä.

Maris Tonavan sivujoki pohjoisesta. Lähteet agathyrsien mailla.

Atlas Laskee Tonavaan Haimos-vuoren huipuilta pohjoiseen virraten.

Auras Laskee Tonavaan Haimos-vuoren huipuilta pohjoiseen virraten.

Tibisis Laskee Tonavaan Haimos-vuoren huipuilta pohjoiseen virraten.

Athrys "Traakian ja traakialaisten krobysien kautta purkautuu Istrokseen."

Noes "Traakian ja traakialaisten krobysien kautta purkautuu Istrokseen."

Artanes "Traakian ja traakialaisten krobysien kautta purkautuu Istrokseen."

Kios Paionien maasta Rhodope-vuoresta halki Haimos-vuoriston laskee Istrokseen.

Angros Illyriasta pohjoiseen virraten laskee triballien tasankoon ja Brongos-jokeen.

Brongos Laskee Tonavaan.

Karpis Ombrilaisten yläpuolella olevasta maasta virtaa pohjoiseen ja laskee Tonavaan.

Alpis Ombrilaisten yläpuolella olevasta maasta virtaa pohjoiseen ja laskee Tonavaan.



2. Tyras Dnjestr, suussa kreikkalainen siirtokunta-kaupunki Tyras. "Tyras, saaden alkunsa suuresta järvestä, joka erottaa Skyytian ja neurien maan..."

3. Hypanis Bug

4, Borysthenes Dnjepr

5. Pantikapes Dnjeprin sivujoki, Berezina? Pripet?

6. Hypakyris Dnjeprin sivujoki, Desna?

7. Gerros Dneprin sivujoki, Kursk?

8. Tanais Don

Hyrgis / Syrgis Joko Donin sivujoki tai Donez.

Lykos, Oaros, Tanais, Syrgis Thyssageettien maasta, laskevat Maiotis-järveen (Asovan meri).


Herodotos tuntee hyvin Tonavan sivujoet, mutta itse Skyytiaan siirryttäessä tiedot käyvät hatarammiksi ja osin ristiriitaisiksi. Merkillepantavaa on, että yhteys Tonavan vesistöön sijoittaa yhden skyyttien poliittisen liittoutuman jäsenen tai veronalaisen kansan, Agathyrsit, kovin länteen. Tämä on täysin uskottavaa, sillä yhteys Tyraksen lähteisiin sijoittaisi neuritkin pitkälle länteen.

Välimatkan Istroksen suusta Maiotis-järvelle Herodotos ilmoittaa 20:ksi päivämatkaksi, ja Maiotikselta melankhlainien maahan myös 20:n päivän mittaiseksi. Tämä auttaa melankhlainien sijoittamisessa. Kuvaus Dareioksen armeijan liikkeistä paikallistaa skyyttien liittolaiskansat toisiinsa nähden, ja em. päivämatkojen perusteella Persian sotajoukon retki on kestänyt tuntuvasti enemmän kuin 60 päivää. Ensin persialaiset marssivat itse Skyytian emämaahan, joka oli tyhjennetty kaikesta vihollista hyödyttävästä, kuten sauromaattien valtakuntakin, johon Dareios eteni seuraavaksi.

Skyyttien johtaman liittoutuman hataruutta kuvaa se, etteivät kaikki skyytti-kuninkaan sotaneuvotteluun saapuneista liittolaisista tai vasalleista yhtyneet sotaan Persiaa vastaan. Gelonit, budinit ja sauromatit antoivat sotajoukkoja puolustushankkeeseen, mutta agathyrsit, neurit, androfagit, taurilaiset ja melankhlainit pitivät sotaa skyyttien itse provosoimana, eivätkä katsoneet sen koskevan heitä.

Skyytit turvautuivat liikkuvuuteensa, ja välttivät taistelua Dareioksen kentällä ylivoimaisen armeijan kanssa. Tätä taktiikkaa noudattaen he veivät sodan myös hankalien liittolaistensa alueelle. Vetääkseen nämä "omien asioidensa hoitajat" mukaan, skyytit peräytyivät Sauromatian (I) ja budinien ja gelonien maan (II) kautta melankhlainien maahan (III), joka näin joutui liittymään sotaan Skyytian puolelle. Seuraava sotanäyttämö oli (IV) androfagien maa, jonka kautta persialaiset vedettiin (V) neurien alueelle. Budinien maassa ja Gelonoksessa vierailu osoittaa Dareioksen harharetken ulottuneen metsäseuduille asti.

Agathyrsit ottivat tällöin kannakseen aseellisen puolueettomuuden, ja ilmoittivat tekevänsä vastarintaa myös skyyteille, mikäli liittokunnan armeija ylittää heidän rajansa. Skyytit ottivat tämän uhkauksen huomioon, ja vetäytyivät neurien maasta omalle alueelleen. Persian sotavoimaa olikin jo heikennetty tällä juoksuttamisella, ja ilman ratkaisutaistelua Dareioksen armeija oli saatettu sellaiseen tilaan, että vetäytyminen kohti Tonavaa oli ainoa mahdollisuus.

Skyyttien "imperiumi" tai liittokunta näyttää olleen samanlainen ilmiö, kuin myöhempi Hermannarikin goottilais-valtakunta, joka kontrolloi melkein samaa aluetta. Pohjoisen kansoille kauppatiet etelään olivat tärkeitä, ja se joka piti niitä hallussaan, sai ne joko liittolaisikseen ja veronalaisikseen, -tai yhdistyneinä vastaansa. On loogista olettaa pohjoisen Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojenkin olleen jossain väleissä skyytteihin, mutta suhde ei näytä edellyttäneen käskynalaisuutta, kuten budinien ja mm. melankhlainien erilainen asenne Dareioksen ja skyyttien sotaan osoittaa.

Herodotos kertoo Skyytian vallan ulottuneen niiden seutujen rajoille, joissa "aina" sataa lunta. On siis luontevaa etsiä mordvalaisten, permiläisten ja muiden suomensukuisten kansojen antiikinaikaisia nimityksiä Herodotoksen luettelosta.
Herodotoksen luettelemista kansoista on ollut paljon polemiikkia, joten tarkastelemme ensin, mitä hän itse niistä tietää:

1. Skyytit
"Tämä heidän suurin keksintönsä on siinä, että ei kukaan, joka heitä vastaan hyökkää, voi päästä pakoon, ja ettei kukaan voi saavuttaa heitä, jos eivät tahdo tulla tavatuiksi. Heillähän ei ole rakennettuja kaupunkeja eikä linnoituksia, vaan he siirtävät asumuksiaan. He ovat kaikki hevos-jousimiehiä, eivätkä elä kynnöstä vaan karjasta, ja kuljettavat asumuksiaan vankkureilla. Kuka semmoisia vastaan voisi taistella ja heidän kimppuunsa päästä?"


2. Taurialaiset Krimin niemimaan asukkaita. Ottavat kiinni kreikkalaisia merimiehiä uhrattavaksi "Neidolle", eli paikalliselle jumalattarelle, jonka sanotaan olevan Ifigeneia, Agamemnonin tytär.

3. Sauromaatit Tarinan mukaan Thermodynin taistelussa vangeiksi joutuneet amatsonit tappoivat vartijansa ja ajautuivat laivassa Skyytian rannikolle, missä he tiettyjen hankaluuksien jälkeen avioituivat skyytti-nuorukaisten kanssa, ja perustivat sauromaattien kansakunnan.

4. Agathyrsit Agathyrseillä on paljon kultaa, vaimot yhteisiä, ja Herodotos vertaa heitä traakialaisiin.

5. Neurit "Neurit noudattavat skyytiläisiä tapoja. ... Ja neurien luullaan olevan noitia." Herodotos kertoo myös, että jokainen neuri muuttuu kerran vuodessa sudeksi, minkä skyytit ja sikäläiset helleenit vannovat todeksi, mikä tosin ei Herodotosta vakuuta.

6. Androfagit
"Androfageilla on kaikista ihmisistä raaimmat tavat; ... He ovat paimentolaisia ja kantavat vaatepartta, joka on samanlainen kuin skyyttien, mutta heillä on oma kielensä. Ja he ovat ainoat näiden ihmisten joukossa, jotka syövät ihmisiä." ... "Erämaan takana asuvat androfagit, joka on erikoinen kansa, eikä lainkaan skyyttiläinen."



7. Melankhlainit
"Melankhlaineilla on kaikilla mustat vaatteet, joista he ovat liikanimensäkin saaneet, ja he noudattavat skyytialaisia tapoja."


"Pohjoiseen päin, yläpuolella kuninkaallisia skyyttejä, asuvat melankhlainit, eräs toinen kansa, joka ei ole skyyttiläinen."


8. Budinit ja gelonit "Budinit, joka on suuri ja laaja kansa, ovat järjestään vaaleasilmäisiä ja punakoita." Budinit ovat Herodoksen mukaan "alkuasukkaita", ja "ainoat täkäläisistä kansoista, jotka syövät kuusenkäpyjä". "Heidän maassaan on taajassa kaikenmoisia puita kasvavia metsiä: ja laajimmassa on suuri ja syvä järvi, ja sen ympärillä suo sekä kaislikko." Budinit pyydystävät saukkoja, majavia ja "eräänlaisia muita eläimiä, joilla on nelikulmaiset kasvot". Turkiksien lisäksi näistä saadaan kiveksiä lääkkeisiin.

Gelonit ovat tummempia kuin budinit, ja Herodotoksen mukaan Gelonos-kaupunkiin asettuneiden helleenien jälkeläisiä.

9. Thyssageetit
"Budinien tuollapuolen on pohjoiseen päin ensiksi seitsemän päivämatkan verran erämaata. Idempänä erämaan takana asuvat thyssagetit, lukuisa ja omaperäinen kansa. He elävät metsästyksellä."


10. Iyrgit Iyrgit elävät myös metsästyksellä, johon he käyttävät koiraa, hevosta ja väijymis-taktiikkaa.

11. Kaljupäät
"...asuu korkeiden vuorien juurella ihmisiä, joiden kaikkien sanotaan olevan syntymästään saakka kaljupäisiä. Miehet ja naiset yhtälailla. He ovat myös tylppänenäisiä, ja heillä on suuret poskipäät. He puhuvat omaa kieltään, mutta käyttävät skyytiläispukua ja elävät puiden tuotteista. ... Jokainen asuu puun alla, ja talvisin he peittävät puun valkealla huopapeitteellä. ... Heitä ei yksikään ihminen loukkaa, sillä heidän kerrotaan olevan pyhiä. ... He ovat nimeltään agrippilaiset."


12. Issedonit Herodotos kertoo issedonien syövän kuolleensa, ainakin perheiden päämiehet, ja asettavan puhdistetut kallot kulttiesineiksi. "Muuten kerrotaan näidenkin olevan oikeamielisiä, ja miehillä sekä naisilla on yhtäläinen valta."

13. Hyperborealaiset
"Mitä taas tulee hyperborealaisiin ihmisiin, niin eivät skyytit heistä kerro mitään, eivätkä ketkään muutkaan sielläpäin asuvista, jolleivat mahdollisesti issedonit, mutta minun luullakseni eivät nämäkään kerro mitään."




Mitä tiedetään?

1. Skyytit
Skyytit olivat iranilaista kieltä puhunut kansa, jonka nykyiset edustajat ovat Kaukasian osseetit. Skyytit syrjäyttivät Mustanmeren aroilta heitä edeltäneet kimmerialaiset, jotka olivat myös indoiranilaisia paimentolaisia.

3. Sauromaatit
Kaspian ja Kasakhstanin arkeologiset löydöt nais-sotureista yhdistetään Herodotoksen sauromaatteihin, eli amatsoni-yhteys on tosi, vaikka em. legenda lieneekin myöhempi sepitelmä.

5. Neurit
Neurit voivat hyvin olla baltteja tai varhaisia slaaveja. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa, ettei Skyytian valtakunta olisi ulottunut heidän naapuruuteensa.

6. Androfagit
Pelottavuus ja ihmissyönti-viittaus antaa aiheen verrata vielä venäläistenkin muinais-gootin murhaajaa tarkoittavalla "mordens / mordvins" -sanalla tuntemiin mordvalaisiin. Tämä näkemys on tosin kohdannut yli-innokasta vastustusta. Mordvalaisten tiedetään vielä 1800-luvulla vierastaneen ortodoksis-kristillistä lähetystyötä Pyhän Ehtoollisen rituaaliseen kannibalismiin viittaavan selityksen takia. Ihmissyönti oli ainakin silloin ei-suotava asia, mutta kieltoahan ei keksitä ellei ole mitä kieltää..

Jos Herodotos korostaa androfagien ei-skyyttalaisuutta, he eivät voi olla indoiranilaisia paimentolaisia. Vaihtoehdoista näyttää siis olevan jäljellä volgansuomalaisuus, eli mordvalaisuus.

7. Melankhlainit
Heistä kerrotaan, etteivät he puhuneet skyyttien kieltä, ja pukeutuivat omaperäisesti. He kuuluvat kuitenkin aro-vyöhykkeen pohjoispuoliseen miljööseen, jossa puhuttiin po. aikana suomalais-ugrilaisia ja balttilaisia kieliä.

8. Budinit ja gelonit
Vaaleus ja sinisilmäisyys, pohjoisen riistan kauppaaminen skyyteille, ja obin-ugrilaisilta mm. tunnettu tapa käyttää sembramännyn siemeniä (="nauris"-sanan merkitys idempänä) leivän jatkeena, yhdistävät budinit havumetsiin ja suomalais-ugrilaisiin. Luontevimmin budinit sopivat permiläiseen jatkumoon, eli udmurtien ja komien edeltäjiksi.

Herodoksenkin mukaan gelonit ovat paikallisten ja muualta tulleiden kauppiaiden jälkeläisiä, jotka "olivat poistuneet kauppapaikoilta". Tämä sanonta voi tarkoittaa joko Mustanmeren rannan helleeni-siirtokunnista poistumista, tai ulkomaisille kauppiaille avoimien kaupparauhan suojaamien markkinapaikkojen (="Koivisto-" ja "Birka"-kauppapaikat Suomessa) ulkopuolelle asettumista. Silloisissa oloissa tämä oli mahdollista vain joko paikallisen mahtihenkilön kanssa sopimalla, tai integroitumalla paikalliseen heimoon tai sukuun, eli avioitumalla. Siihen Herodotoskin näyttää viittaavan.

Vanhaan aikaan kauppaa käytiin asutuskeskusten ulkopuolella erityisillä markkinatoreilla, koska kauppiaiden täytyi olla aseistettuja päästäkseen yleensä hengissä paikalle. Näitä aseistettuja kauppaseurueita (=myöh. varjagit esim.) ei mielellään nähty itse kylissä ja kaupungeissa, ellei kyseessä ollut kahdenvälinen liikesuhde (=myöh. sepra-kauppa Suomenlahdella). Voi olla, että jotkut helleeni- tai skyytti-kauppiaat hankkivat kilpailuetua liittoutumalla ja sitoutumalla paikalliseen yhteiskuntaan, mikä johti luontevasti pysyvien "kauppa-aittojen" (=Teljä, Hahlo Kokemäenjoella) pitämiseen, avioitumisiin ja paikallisen asutuskeskuksen avautumiseen kaupalle. Gelonos-kaupungin historia voi olla tälläinen. Budinien linnoitettu asutus on voinut sijaita liikenteellisesti edullisesti, ja em. prosessi on tehnyt siitä kansainvälisen kaupan keskuksen alueellaan. Herodotoksen viittaus helleeneihin saattaa johtua myös Gelonos-kaupungin yllättävän korkeasta kulttuuritasosta, kreikkalaisten jumalien temppeleistä etc..

Gelonos on ilmeisesti vanhin nimeltään tunnettu kaupunki pohjolassa. Samanlainen ulkomaankaupasta johtuva prosessi synnytti myös Birkan, Helgön ja Hedebyn, mutta paljon myöhemmin.

Antiikin kreikkalaisten Volgasta käyttämä nimitys, Rha, on yhtenevä mordvalaisten yhä käyttämän po. joen nimen kanssa, mikä viittaa siihen että helleenien kontaktit nykyisen Volgan varrella olivat suomalais-ugrilaisia.

9-10. Thyssageetit, iyrgit
Thyssageetit ja iyrgit ovat molemmat liitettävissä metsävyöhykkeen metsästäjä-keräilijä -kansoihin, siihen aikaan obin-ugrilaisiin ja samojedeihin. "Iyrgi"-sana näyttää olevan samaa juurta kuin jugra - ugri -sanue.

11. Kaljupää-agrippalaiset
Tällä nimikkeellä Herodotoksen tietolähteet ovat voineet tarkoittaa joko samojedeja tai heistä idempänä asuvia kansoja, tai molempia.

12. Issedonit
Herodotoksen issedoneihin liittämä tarina ei ole mikään muu kuin suomalaisilta aina Hokkaidon ainuille tunnettu karhunpeijais-riitti. Karhu koettiin myös esi-isäksi, joka siitä huolimatta syötiin. Issedonit ovat voineet olla miltei ketä tahansa pohjoisen Euraasian alkuperäiskansoista.

Itäisessä Euroopassa, Traakian ja Daakian pohjoispuolella, oli tähän aikaan aro-alueella vaihtuvia iranilaisia kansoja (kimmerialaisia, skyytteja etc.) ja metsänrajan pohjoispuolella maataviljeleviä slaaveja, baltteja ja suomalaisugrilaisia, ja pohjoisempana metsästystä ja keräilyä harjoittavia suomalais-ugrilaisia tai uralilaisia. Mitään erityistä syytä ei ole olettaa alueelle ketään muuta. Luetelluista kansoista issedonit ja "kaljupäiset" lienevät olleet Uralin itäpuolisia. Yksisilmäisiä arimaspeja, vuohenjalkaisia miehiä, aarnikotkia ym. mielikuvitusolentoja, joita Herodotos myös mainitsee, -itse niihin uskomatta, ei ole otettu tähän tarkasteluun.




Pyhät lahjat Deloksen jumalattarelle ja Hyperborean neidot

"Delolaiset väittävät, että vehnänolkiin käärittyjä uhrilahjoja tuodaan hyberborealaisten maasta skyyttien maahan. Skyyteiltä taas ottavat naapurit ne vastaan, ja toimittavat ne toiselta toiselle aina Adrian merelle saakka. Sieltä ne lähetetään edelleen etelää kohti, jolloin dononalaiset ensimmäisinä helleenien joukosta ottavat ne vastaan. Näitten tyköä ne saapuvat Malis-lahdelle, kulkevat salmen poikki Euboiaan, mistä... Siten he kertovat näiden uhrilahjojen saapuvan Delokseen. Mutta ensimmäisellä kerralla hyberborealaiset lähettivät viemään uhrilahjoja kaksi tyttöä, delolaisten mukaan nimiltään Hyperokhe ja Laodike."
(Herodotos: Historiateos, Neljäs kirja / 33.)

Herodotos toistaa delolaisten kertomuksen helleenien pyhimmän kulttipaikan, Deloksen temppeli-saaren, pohjoismaisista perustajista. Hyperborean neidot jäivät saarelle ja elivät siellä suuresti kunnioitettuina. Herodotoksen aikana delolainen nuoriso kunnioitti heidän hautojaan mm. uhraamalla niille hiuksiaan.

Hyperborealaisten tunnistamisen kannalta ensimmäinen tehtävä on heidän maantieteellinen sijoittamisensa Herodotoksen antamien vinkkien mukaan. Hän ei näytä itsekään tienneen, missä tämä salaperäinen ja tuhansia vuosia Hellaksen asukkaita kiehtonut kansa asui. Mitä siis paljastaa lahjojen reitti?

Herodotos mainitsee eräänä pyhän paketin välittäjänä skyytit, mutta toteaa toisaalla, etteivät nämä tiedä mitään konkreettista Hyperborean ihmeellisistä asukkaista. Skyytia poliittisena käsitteenä on kuitenkin skyyttien asuma-aluetta laajempi. Liittoutuman vastahakoisimmat jäsenet, agathyrsit, tulivat mainituiksi jo Tonavan vesistön yhteydessä, ja neureiksi sopivat varhaiset slaavit ja baltit, joiden vaikutus ulottuukin sopivasti Baltiaan ja Gdanskin lahdelle, paikkoihin joita pyhä lähetys ei ole voinut kiertää.

On luontevaa ajatella tärkeän lähetyksen kulkeneen kaupparauhan suojaamaa meripihkatietä, koska se päätyi Adrian pohjukkaan. Silloin tien toinenkin pää, Veikselin suu, on mukana kuviossa, ja skyyttien johtaman valtablokin länsireunaa on kuljettu, mikä selittäisi Herodotoksen skyytti-maininnan.

Paketin kuoret, vehnän oljet, kertovat että lähettäjä harjoitti vakiintunutta pelto- tai kaskiviljelyä, mikä sopii mm. itämerensuomalaisiin ja volgansuomalaisiin, mutta viimeksimainitut sulkee pois reitin kierrättäminen Itämeren eteläpään kautta. Skyytti-yhteys poistaa Skandinavian tarkastelun piiristä.

Paketin sisältö, kuivattua kärpässientä rituaalikäyttöön, on liitettävissä suomalais-ugrilaiseen shamanismiin, mutta ketkä olivat lähetyksen ensimmäiset vastaanottajat Aigeianmeren Deloksessa? Ensimmäisenä lähetyksen siis vastaanotti Dodona, helleenien pyhä kaupunki, jossa jo pelasgit kunnioittivat jumaliaan. Pelasgeiksi Herodotos nimittää Kreikan helleenejä edeltäneitä sivistyneitä asukkaita, joilta Mykenen sivilisaatio peri kulttuurinsa.

Jos tarkastellaan antiikin kreikkalaisten tunteman maailman ulkopuolista Pohjois-Eurooppaa, yksi alue nousee merkityksessään ylitse muiden: Äärimmäinen laita. Seutu, johon kurjet lentävät, ja jossa taivaankansi on niin alhaalla, että asukkaat ovat pienikokoisia ja vääräsäärisiä. Siellä tämä pyhä kansa, pygmalion, vartioi maan ja taivaan välistä aukkoa. Heidät kuvattiin tummatukkaisiksi mutta kalpeiksi, ja heidän parrankasvunsa oli heikko. Pygmalionin kääpiökansa, hyberborealaiset, skandinaavien tuntemat jätit, Kalevalan "Pohjan Akka" ja muut ihmeet on tavattu sijoittaa Pohjoisen Jäämeren tuntumaan tai Itämeren perukoille. Nämä seudut ovat kyllin arvokkaita Delokseen päättyvän tien alkupisteeksi.

"Nämä samat väittävät myöskin, että Arge ja Opis, kaksi hyperborealaisten maasta tullutta neitoa, ovat matkustaneet näiden samojen kansojen kautta, ja saapuneet Delokseen jo aikaisemmin kuin Hyperokhe ja Laodike. Viimeksimainitut olivat nimittäin saapuneet tuodakseen Ilethyialle sen veron helposta synnyttämisestä, jonka olivat ottaneet suorittaakseen, kun sitävastoin Arge ja Opis, kuten he kertovat, olivat tulleet itse jumalien kanssa."
Kaikkien neljän neidon haudat yhä Deloksella. Kenenkään muun kuolevaisen hautoja siellä ei ole.

Hyperborean neidot toivat jumalat tullessaan! He olivat siis läsnä kultin alkuhetkenä, länsimaisen sivistyksen kehtonakin ylistetyn Hellaan pyhimmällä paikalla. Emme tiedä mitä ja miten asiat tapahtuivat, mutta tiedämme millaisena tarinana pelasgien ja helleenien sukupolvet ovat näistä vaiheista kertoneet. Tarinan pääosan esittäjien nimet me tiedämme, mutta emme heidän kansallisuuttaan. Emmekö?

Synnyttävä Jumalatar, jonka kuvia on säilynyt eripuolilla Eurooppaa, Catal Hüyükin maanvärinen valtaistuimella pantterien vartioimana istuva synnyttäjä, minolais-mykeneläisten kirjoitusten Atana Potinija, on eurooppalaisen uskonnonharjoittaminen vanhin tunnettu ilmiö. Miten se voidaan "tuoda".

Delolaisen perimätiedon avain saattaakin olla Hyperborea - Hellas asetelman käsittäminen aika-akseliksi: Muinainen - nykyinen(=antiikin aikuinen), jolloin perimmäiseen pohjolaan projisoitiin omaa menneisyyttä ja myyttistä todellisuutta, -ja sieltä haettiin kadonnutta kulta-aikaa? Niin tai näin, lahjat kulkivat pyhää tietä, ja Deloksen saarella on neljä hautaa.

Kyseessä voi olla siis muistuma muinaisesta uskonnollisesta yhteydenpidosta perimmäisen Pohjolan, lähellä taivaankannen ja maanpiirin yhtymäkohtaa olevan maan, asukkaiden ja Välimeren maailman varhaisten korkeakulttuurien välillä, vai onko meidän käännettävä tarinan juoni toisinpäin: Vanhan maailman romahtaessa minolais-mykeneläisen kulttuurin tuhon myötä, jotain vietiin pyhää tietä "maailman rajalle", Terra Feminarumiin? Paljon kysymyksiä jää vastaamatta.

Kybele ja Attis, Fryygialainen ylösnousemus-näytelmä



Rooman Pyhän Pietarin kirkon paikalla oli keisarien aikaan Kybelen temppeli, jossa kunnioitettiin jumalattaren lisäksi hänen poikaansa Attista, joka kuoli ja ylösnousi vapahtaen luonnon keväiseen kukintaansa ja ihmiset iloitsemaan elämästä. Eikö kristinuskon keskeisin mysteeri siten olekaan kristillinen idea?

Maailmassa onkin paljon sellaista, mistä teologisessa tiedekunnassa ei ole aavistustakaan.




Kreikkalaiset väittivät Kybelen, "Suuren Äiti-jumalattaren", tulleen Fryygiasta, mutta tapansa mukaan he lavertelivat asioista, jotka olivat liian suuria ja liian vanhoja heidän tiedoilleen. Kreikkalaisten mukaan Attis, toisissa yhteyksissä joko Kybelen poika ja toisissa hänen rakastajansa, kuoli Zeuksen lähettämän villikarjun tappamana, mutta tämäkin on helleenisen antiikin jälki-tarinointia.

Alkuperäisemmässä traditiossa Attis kuolee verenvuotoon kastroituaan itsensä. Hän menehtyy kuusen alle, joka toistaa jokaisena keväänä tämän murhenäytelmän punaisissa kukinnoissaan. Anatoliassa kuusi olikin pyhä puu vielä myöhäiselläkin ajalla. Zeukseen liittyvässä tarinassa mainittu metsäsika on sekin jumalattareen liitetty eläin, joka esiintyy vielä skandinaavisen Freijan ratsuna ja edustajana, -tälläkertaa emakkona.

Sika tai metsäsika on myös neoliittisen Kaakkois-Euroopan jumalatar-figuurien valikoimassa, mikä yhdistää Kybele/Attis -traditiota myöhäiskivikauteen.

Kybelen kultin keskus oli Fryygiassa, Vähässä-Aasiassa, missä oli myös koko antiikin maailmassa kunnioitettu Fryygian Kybelen patsas. Tämä patsas oli hopeinen, paitsi että kasvot oli tehty mustasta meteoriitista. Sitä säilytettiin Pessinuksessa Galatiassa. Kybelen papit, galloi, olivat kastraatteja. Keväisissä juhlissa innokkaimmat kannattajatkin intoutuivat joskus kastroimaan itsensä. Näissä juhlissa esitettiin nopeaa musiikkia ja tanssittiin hyvin villisti.

Roomalaiset tunsivat ja arvostivat Fryygian Kybelen korkealle. Heille Hän oli Mater Deum Magna, "Suuri Jumalten Äiti", jota pyydettiin apuun Hannibalin ollessa Rooman porteilla. Sibyllan ennustuksen mukaan Karthagon armeija ei poistu Italiasta, ellei Suurta Äitiä tuoda Roomaan. Diplomaattisten kontaktien ja vetoomusten avulla Kybelen kuuluisa patsas tuotiinkin Roomaan Palatinus-kukkulalle 191 eKr., mikä rohkaisi roomalaisia toivottomalta näyttäneessä sotatilanteessa. Rooman kansalaisilta kuitenkin kiellettiin itsensä kastroiminen. Kybelen patsas jäi Palatinukselle rakennettuun temppeliin.

Attis oli tarinan mukaan paimen, johon jumalatar ihastui. Toisen tarinan mukaan hän oli Kybelen poika. Attis kuitenkin rakasti erästä nymfiä, mikä johti murhenäytelmään. Kybele hautasi Attiksen ensin Pessinukseen, mutta käyttikin sitten voimaansa palauttaakseen hänet henkiin.

Luonto oli kuollut ja nääntynyt Attiksen kuollessa, ja ylösnousemus elvyttikin kasvillisuuden. Attis kuuluukin samaan maanviljelyskulttuurien kuolevien ja ylösnousevien siittäjä-jumaluuksien jatkumoon, kuin Tammuz Mesopotamiassa, Adon / Adonis Syyriassa, ja Lemminkäinen / Lempo Suomessa. Luonnon ja viljelykauden lepovaihe, -pohjoisessa talvi, Levantissa kuiva kausi, ymmärrettiin siittäjä-jumalan Manalassa oleskelun ajaksi. Kun Attis / Adonis / Tammuz palaa elämään, luonto elpyy ja viljelijän työt alkavat.

Kun kivikauden ihminen aloitteli maanviljely-elinkeinoa, luonnon vuotuinen kasvukierto ja ajan syklisyys tulivat aikaisempaa tärkeimmiksi. Ihmisen ja luonnon syntymä, kuolema ja keväinen elpyminen / jälleensyntymä muodostuivat uskonnon keskeiseksi alueeksi. Luonnon ja ihmisen hedelmällisyydestä vastasi Jumalatar, ja joku looginen seltys piti olla sille, että luonto kasvukauden päättyessä lakastuu. Laskastuminen yhdistettiin Jumalattaren puolison tai rakastajan kuolemaan, koska itse Jumalatar ei voinut kuolla. Luonnon ja viljelyksien herääminen uuteen kasvuun yhdistettiin po. siittäjä-jumalan kuolleistanousemiseen, mitä juhlittiinkin iloisesta ja konkreettisin menoin.

Kuolevien ja ylösnousevien jumalien sarjaan täytyy lisätä vielä yksi: Jeesus. Kuten äitinsä Kybelen viha aiheuttaa Attiksen kuoleman, Jeesus kuolee ristillä Jehovan tahdosta, osana tämän jumalallista suunnitelmaa. Epiteetit "Hyvä Paimen" (myös Krisna) ja myös "uhri-lammas" johtavat ajatuksen Attikseen. "Veren puhtaaksipesevä voima" esiintyy myös Kybelen ja Attiksen Taurobolium-rituaalissa. Uhrattaessa härkää, sen veren annettiin valua kuopassa tai kaivossa alastomina seisovien uskovaisten päälle, jolloin näiden uskottiin "syntyvän uudelleen". Tarkoituksen sopi myös lammas, jos härkää ei ollut käytettävissä, joten uhraajat puhdistuivat karitsan verellä.

Välimeren maissa Kybelen ja Attiksen juhla oli kevätpäivän tasauksena, mikä on hyvin vanha ja yleinen pakanallisten määräaikais-juhlien ajankohta, ja kristillisen pääsiäisen lähtökohta.

Keisari Claudiuksen suosiessa Kybeleä tämän egyptiläistä kilpailijaa Isistä vastaan, Rooman viralliseen uskonnolliseen kalenteriin merkittiin seuraavat päivät:

15.4. Kuusi-vuotias härkä uhrataan.

22.4. Jumalan kuoleman merkiksi kaadetaan mänty. Apupapit ja kokelaat kuljettavat pyhän puun Kybelen temppeliin kantaen jumalan kuvaa sen oksissa.

24.4. "Veripäivä". Pyhä puu ja Attiksen kuva on suljettu hautaan. Surupäivänä pastotaan, ollaan seksuaalisesti pidättyviä, ja harrastetaan itsensä silpomista ja ruoskintaa. Ylin pappi, Archigallus, esittää Attiksen roolia ja vuodattaa vertaan. Tänä yönä hauta löydetään tyhjänä ja kirkkaasti valaistuna: Jumala on noussut kolmantena päivänä. Initioitavat osallistuvat Tavroboliumiin ja "syntyvät uudelleen" verellä puhdistettuina. Sen jälkeen he ovat kelvollisia papeiksi.

25.4. "Hilaria", ilojuhla. Attis on noussut kuolleista, ja kevään puhkeamista juhlistetaan pyhällä aterialla ja iloisella juhlimisella. Itsensä kastroineet, galloit, puetaan naisten vaatteisiin ja parfymoidaan. Täsmälleen 9 kuukautta Jouluun.

26.4. Rauhallinen lepopäivä.

27.4. Festivaalien päättäjäiset, joissa Kybelen kuva kannetaan arvokkaasti temppeliin ja esitetään uskonnollinen näytelmä.



Jumalten savikuvat antiikin aikana vastasivat nykyisten katolisten juhlien yhteydessä myytäviä pyhimysten kuvia, joten niiden vertailu voi antaa viitteitä entisten ja nykyisten jumalien vastaavuuksista. Attis esitettiin kuolemantuskissaan, verta valuen, ja sitten seesteisenä ylösnousemuksensa jälkeen, androgyynina, vapautuneena maallisista synneistä.

Attis kuvataan myös iloisesti tanssivana lapsena, ja Kybeleä lapsineen esittävät kuvat ovat kovin samanoloisia kuin Madonna ja lapsi -asetelmat, joita on arvokkailla paikoilla tämänpäivän katolisissa kodeissa.

Sisilialaisessa Ennan kirkossa ollut vanha Madonna ja lapsi -veistos näyttää esittävän Kybeleä vilja-jumalatar roolissaan, Demeterinä, ja hänen tytärtään Persephonea. Ennan kirkkorakennus oli ollut aiemmin vihitty jumalattarelle. Kyseinen patsas siirrätettiin paavi Pius IX:n toimesta museoon. Saksalaisissakin kirkoissa oli 1300-luvulta jKr. alkaen tapana kiinnittää Marian patsaiden helmoihin tähkiä Demeterin palvojien ikimuistoiseen tapaan.

Italian Mustat Madonnat saattavat olla myös kirkolliseen käyttöön otettuja Demeterin patsaita, ja Chartresin katedraalin Marian kuvan sanotaan olleen alunperin pakanallisella alttarilla. Chartresin kirkko onkin kuuluisa esoteerisuudestaan. Lattia-labyrintti toki selitetään "pyhiinvaellus-magiikaksi", mutta kirkon suurenmoisen ruusuikkunan keskipisteen valo osuu lattiaan pultilla merkittyyn pisteeseen vain yhtenä päivänä vuodesta, joka päivämäärä oli aikoinaan pyhitetty... (ketä tämä kiinnostaa? -ehkä joskus toiste).

"Hyvä Paimen", uhrikuoleman kuoleva jumala ja puhdistava veri olivat Välimeren maailmassa ja Euroopassa hyvin tunnettuja jo vuosisatoja ellei tuhansia ennen kristillisyyttä, kuten myös Suuri Jumalatar, eivätkä nämä aikojentakaiset hahmot ole vieläkään unohtuneet: Heillä on vain tänään toiset nimet.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Sota guancheja vastaan



Kanarian huolettomat asukkaat saivat tutustua kristilliseen sivistykseen vuodesta 1402 alkaen, joilloin espanjalaiset tunkeutuivat Lanzaroten saarelle. Saarten miehitys ei ollut kastilaisille mitään voittomarssia, ja Teneriffalle päästiin vasta 1494, jolloin Fernández de Lugo niminen öykkäri laski maihin Anãza:n rannalle, Anaga:n ja Güimarin kuningaskuntien rajalle.

De Lugolla oli mukanaan espanjalaisten joukkojen lisäksi kristittyjä saarelaisia Gran Canarialta, joiden saari oli ollut Espanjan vallan alla jo 20 vuotta. Kolmas toukokuuta 1594 de Lugo antoi pitää messun, pystytti rannalle puisen ristin, julisti paikan Santa Cruzin kaupungiksi. Neljä saaren yhdeksästä kuningaskunnasta, Güimar, Anaga, Abona ja Adeje antoivat maahantunkeutujien asettua alueilleen. Syynä tähän lienee lähetysaarnaajien vuosia jatkunut myyräntyö näissä mencey-kunnissa.



Saaren pää-kuningas, Taoron suuri mencey Bencomo päätti ryhtyä vastarintaan, ja sai puolelleen Dauten, Icodin, Tacoronten ja Teguesten menceyt. Nämä valtiot olivat saaren rikkaimmat ja tiheimmin asutut. Ilmeisesti perinteinen viinalla ja raamatulla horjuttaminen oli kohdistettu saaren heikoimpaan ja köyhimpään osaan tarkoituksellisesti. Nyt maahanmuuttajat katsoivat asemansa niin vahvaksi, että saattoivat näyttää todelliset aikomuksensa, ja ottaa vallan käsiinsä.

Vihollinen eteni saaren läpi Agueren laaksoa seuraten, ja saavutti pohjoisrannan. Väki oli kadonnut kuin maan nielemänä Adelantado de Lugon joukon edestä. Koska kastilialaiset eivät löytäneet mitään ryöstettävää, he suuntasivat kohti Taoroa, vastarinnan rikasta keskusta. De Lugo vei miehensä Acentejon, "putoavien vesien", kanjoniin ja siellä heitä kohtasi epäonni. Guanchit hyökkäsivät rinteiltä käsin heidän kimppuunsa, käyttäen kiviä ja keihäitä kastilialaisten nykyaikaisia arkebuuseja ja bombard-tykkejä vastaan, ja taistelivat lähes alastomina haarniskoituja vihollisia vastaan.

De Lugo kärsi täydellisen tappion menettäen 4/5-osaa miehistään kuolleina. Tälle paikalle syntyi myöhemmin kaupunki, joka sai nimen "La Matanza de Acentejo", "Acentejon teurastus". Rosvojoukon johtaja, de Lugo, pelastui täpärästi ja pakeni hädissään takaa-ajettuna laivoihinsa, ja purjehti Gran Canarialle. Sodan ensimmäinen näytös oli päättynyt 5-1 guanchien voittoon.

Alonso Fernández de Lugo joutui myymään omaisuutensa saadakseen kokoon pääomat uuteen rosvoretkeen, ja 1496 hän yritti uudelleen. Maihinnousupaikka oli sama, Anãza. Hävitetty Santa Gruzin linnake rakennettiin uudelleen, ja hyökkäystien turvaamiseksi saaren sisäosiin rakennettiin toinenkin linnake: Gracia. Pian sen jälkeen guanchit ja hyökkääjät kohtasivat paikassa, jossa on nyt La Lagunan yliopisto, Agueren kentällä. Guanchit tekivät tuhoisan virheen ryhtymällä taisteluun avoimessa maastossa, jossa saarella ennennäkemätön ratsuväki tasoitti tilanteen kastilialaisten hyväksi. Tappiot olivat raskaat, ja jopa mencey Bencomo ja Sigoñe, sotapäällikkö, Tinguaro kuolivat.

Guanchit yrittivät vielä pysäyttää hyökkääjät lähellä aikaisemman voittonsa tapahtumapaikkaa, mutta voimat eivät enää riittäneet. Tälle uudelle taistelupaikalle espanjalaiset perustivat myöhemmin kaupungin "La Victoria de Acentejo". Hyökkäys jatkui nyt kohti vastarinnan keskusta, rikasta Arautavan laaksoa (La Orotava). Kaatuneen Becomon poika, Bentor, oli valittu menceyksi, mutta tilanne oli katastrofaalinen. Espanjalaisten "guanchien unitaudiksi" kutsuma epidemia oli levinnyt Taoroon, ja väkeä kuoli sadoittain. Vastarinnan jatkaminen oli mahdotonta, ja paikassa jossa nyt sijaitsee Los Realejosin kaupunki, guanchit tunnustivat virallisesti Kastilian vallan Teneriffan saarella. Joidenkin lähteiden mukaan espanjalaisten epäoikeudenmukaiset toimet aiheuttivat paikallista vastarintaa vielä monia vuosia.

Kristilliseen tapaansa espanjalaiset myivät valloitetun maan asukkaita orjiksi Euroopan orja-huutokaupoissa. Monet näistä myydyistä onnistuivat, kristinuskoon käännyttyään, hankkimaan itselleen vapauden ja paluun kotimaahansa vetoamalla Espanjan lakiin. Kruunu ratkaisi monissa tapauksissa asian heidän hyväkseen huolimatta de Lugon ym. kolonistien kiivaista vastalauseista. Rannikon guanchien elämä espanjalaistui ja kieli unohtui noin vuosisadassa, mutta ylängön paimenet saattoivat jatkaa pitkään perinteistä elämäänsä, mutta heidän täytyi varoa espanjalaisia, sillä heitä pidettiin Guanches alzadoseina, kapinallisina guancheina.

Keski-Atlantin vaaleaihoisten ja sinisilmäisten aboriginaalien, cuanchien, perintö ei ole kokonaan kadonnut. Hyvin monet nykypäivien saarelaiset katsovat polveutuvansa guancheista, ja muinaisen kulttuurin harrastus on kasvussa. Yleismaailmallinen omien etnisten juurien etsintä on ulottunut myös Kanarialle, ja kuka voi laskea sukunsa alkuperän näistä muinoin vapaista ja itsetietoisista saarelaisista, hänellä on sellaista mitä ei ole kaikilla.






Guanchien kuuluisa taistelutapa pitkillä kepeillä elää lasten harrastuksena. Taustalla Kanariansaarilla kotoperäinen traakkipuu.



Guanche-valtioiden mencey-kuninkaiden patsaat seisovat nykyisin Teneriffan pääkaupungin rantabulevardilla. (yllä)

Virallinen versio Kanarian kristillistämisestä on kuin ritariromaaneista.
Todellisuutta ei voine Espanjan koululaisille kertoa.(alla)

Guanchien pyramidit -vanhan ja uuden maailman leikkauspiste?



Teneriffalla Kanarialla on mahdollisuus nähdä yhä porraspyramideja, joita saarten alkuperäiset asukkaat käyttivät juhliinsa ja uskonnollisiin menoihin. Pyramidit ja huolellisesti tehdyt laavakivimuurit muodostavat laajan pengerretyn alueen, joka on jäänyt kaupunkiasutuksen keskelle, mutta on pääosin entisellään. Näitä pyramideja nimitetään "arvoituksiksi", niinkuin sanonta kuuluu, sillä muinaiseurooppalaista alkuperäiskulttuuria ei yleensä ole tapana nähdä. Güimarin pyramideilla on myös mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä Atlantin taakse.




Güimarin temppelialueella on kuusi pyramidia, joita yhdistää toisiinsa terassien ja portaikkojen verkosto. Pyramidit ja muurit on suunnattu huomioonottaen auringon ja taivaankappaleiden sijainnit tiettyinä päivinä, eli rituaaleihin osallistunut guanchi-yhteisö on juhlistanut tällä paikalla vuoden tärkeitä päiviä ja kunnioittanut aurinkoa.

Pyramidien rakentaminen ja aurinko-kultti liittyvät toisiinsa myös muissa tunnetuissa kohteissa: Egyptissä, Perussa ja Malediiveilla.

Guanchien tähtitieteellisesti mitatulla ja suorakulmaisella juhlakentällä pidetyistä menoista ei ole tarkkaa kuvausta, mutta jotain voidaan päätellä samantapaisia kenttiä rakentaneiden polynesialaisten juhlista. Kun terassien ja pyramidien astronomisesta suuntaamisesta ja geometrisuudesta on pidetty tarkkaa huolta, kuten kuvista näkyy, itse juhliminenkin lienee ollut kurinalaista kaikessa iloisuudessaankin.

Tämän päivän Polynesiassa yhä esitetyt vanhat ryhmätanssit antavat osallistujalle hyvin tarkat puitteet, joissa toteuttaa itseään, ja koko suoritusta leimaa arvokkuus. Estradin sivulla suorassa rivissä istuvat muusikot katkaisevat hiljaisuuden seremoniamestarin täsmällisestä merkinannosta, ja tanssijoiden rivi liikkuu aukiolla tavalla, joka vakuuttaa ensikertalaisenkin katsojan siitä, että meno on toistettu täsmälleen samankaltaisena vuosisatoja ellei -tuhansia. Välittömyyttä ja iloisuutta ei silti näytä puuttuvan, vaikka kokonaisuuden kurinalaisuudesta ei jää epäilystä. Kuvaus on siis Polynesiasta, mutta se saattaa hyvinkin sopia Kanariallekin.



Tämä 1590-luvulta säilynyt akvarelli esittää pyramidialueen terassien erään käytön. Keihäin käyty
kaksintaistelu ratkaisi riidan tms. Ensimmäinen korokkeeltaan astunut ilmeisesti hävisi ottelun.



Pyramidia tarkasteleva pohjoismainen turisti saattaa olla enemmän muinaisten guanchien näköinen, kuin saarten nykyiset asukkaat?

Guimarin kivirakennukset säilyivät, koska niitä käytettiin tomaattien kuivaamiseen auringossa, ja pidettiin siksi kunnossa. Norjalainen tutkija Thor Heyerdahl sai tietää pyramideista paikallisen amatöörin lehtikirjoituksesta, ja onnistui laivanvarustaja Fred Olsenin tuella pelastamaan ne tuholta 1990 perustetun muinaismuisto-puiston nähtävyyksiksi. Viralliset tutkijat eivät sitä ennen olleet kiinnostuneita näistä kivirakennuksista, vaan ne oli jätetty huomiotta.




Barnenezin megaliittirakennus Bretagnessa, aivan Ranskan naapurissa, muistuttaa terassirakenteisena Güimarin pyramideja

Kanarian pyramidien rakenne viittaa sekä Atlantin taakse, että Euroopan megaliittikulttuuriin. Sen pohtimista, kummasta suunnasta ideat ovat tulleet, hedelmällisempää voi olla megaliittisen Euroopan kulttuurialueen hahmottaminen käsittämään ne seudut, joissa elettiin samalla tavalla ja uskottiin samoihin asioihin kuin "Vanhassa Euroopassa". Tässä tarkastelussa Välimeren molemmat rannat ja myös Kanaria kuuluvat samaan kokonaisuuteen. Muinaisten egyptiläisten kuvat Libyan asukkaista ovat kovin pohjoismaisen oloisia, kuten osa tämän päivän berbereistäkin ja guanchit sen perusteella mitä me heistä tiedämme.

Meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan, että guanchen yhteys dravidakieliin, jotka siis ovat Indus-kulttuurin kieli, tuo jälleen kulttuurikehityksen alkuun "aglunitoivan kielen", eli puhetavan jossa erinäisiä asioita ilmaistaan sanoja taivuttamalla, kuten mm. suomessa.



Tässä eräs nykyaikainen näkemys kielten tarkistetusta sukulaisuudesta tai läheisyydestä. Guanchien dravida-yhteys kulkee kaiketi elamilaisten kautta, ja liittää heidät siihen erikoisten kielten ryppääseen, josta löytyy nykytiedoilla mm. elamiitit (Induskulttuuri, Mesopotamia), sumerilaiset (Mesopotamia), hurrilaiset (Anatolian korkeakulttuurin alku), penutian-kielet (=mayat ym.) ja etruskit joilta Rooma sai sivistyksensä. Nykytiedoilla näiden kielten pienin yhteinen nimittäjä on ei-indoeurooppalaisuus ja läsnäolo kulttuurien syntyprosessien tapahtumapaikoilla, mutta ehkä tulevaisuudessa tiedämme lisää?





Tahitin porraspyramidi oli hyvin samankaltainen Güimarin rakennusten kanssa. Tahitin vallanneet barbaarit
hävittivät sen 1900-luvulla. Tämä kuva on vuodelta 1799, ja tekijäksi on merkitty Wilson.



sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Guanchit, neoliittisen Euroopan viimeiset?



Tunkeutuessaan Kanarialle 1400-luvulla, espanjalaiset kohtasivat "kivikautista" väkeä, jotka olivat punatukkaisia, vaaleaihoisia ja puhuivat tuntematonta kieltä, kunnioittivat Jumalatarta mikä takapajuisille kastilialaisille oli kauhistus, rakensivat pyramideja eivätkä tunteneet metalliaseita. Siitä huolimatta näiden guanchien tuhoaminen ja maiden ryöstäminen onnistui vasta 100 vuoden veristen sotien jälkeen. Tämän päivän kanarialaisessa nuorisossa on herännyt kiinnostus etsiä omia juuria guanchi-perinteestä. Esi-kristillisenä aikana vapaina eläneillä guancheilla saattaakin olla jotain sanottavaa nykyajan ihmisillekin. Heidän kauttaan tarkentuu myös kuva Vanhan Euroopan elämänmuodosta.



Kanarian alkuperäiset asukkaat

Kanarian saaret ovat suomalaisille tutuin ja perinteellisin lomakohde. Valitettavasti monet turistit eivät edes tiedä missä meressä ko. saaret sijaitsevat, kun sinne mennään lentokoneella, vaan luulevat olevansa Välimerellä. Lomakohteen historian ja kulttuurin ymmärtämiseen lienee siis pitkä matka, mutta yritetään.

Kanarian alkuperäisten asukkaiden nimitys, guanche, tulee heimonimestä Teneriffan saarelta: "Guan Chenech", - Chenech:n väki. Itse saaren nimi, Ten-er-efez, tarkoittaa valkeata vuorta. Guanchien alkuperä on "hämärän peitossa", kuten sanotaan silloin kun jonkin asian selvittämisen odotetaan muuttavan vakiintuneita totuuksia. Myös "Atalantista" tms. ihmepaikkaa on tarjottu kanarialaisten alkukodiksi, mutta antlantiaaniset visiot eivät ole tarpeen guanchi-kansan ja -kulttuurin tarkastelussa. Ihmeitä löytyy ilman ufo-juttujakin, kuten otsikkokuvan pyramidi.

Güimarin pyramidit Teneriffalla selitetään joskus yliluonnollisten voimien tms. töiksi, mutta niissä ei ole mitään, mitä neoliittiset Eurooppalaiset eivät olisi harrastaneet mannermaalla, Baleaareilla tai Brittein-saarilla. Euroopan tunnetuin pyramidikumpu on Sillbury Hill, mutta samanlaisista maakumpu -temppelikorokkeista on tietoja mm. Saksasta. Manner-Euroopassa neoliittiset pyramidi-kummut joutuivat varhais-keskiajalla yleensä jonkinlaisten ritarilinnojen rakenteiksi, ja jäljet 5000 -3000:n vuoden takaisesta rakennustyöstä hävisivät. Kanarialla neoliittisten eurooppalaisten elämäntavan ja kulttuurin kanssa hyvin samankaltaisesta kansasta meidät erottaa vain 400 vuotta.

Guanchien puhutusta kielestä on jäänyt jäljelle joitakin sanoja ja kirjoituksia. Kieli kuuluu afroaasialaiseen kieliryhmään (seemiläiset, haamilaiset), ja berberikielten kanssa samaan osastoon. Nykyisillä berbereillä, kabyleillä Algeriassa ja Saharan tuaregeilla, on yhä keskuudessaan sinisilmäisiä ja vaaleatukkaisia vanhojen rotupiirteiden edustajia.

Mesoliittisella kivikaudella Gibraltarin yli muutti luoteiseen Eurooppaan mm- Tardenosien-kulttuurina tunnettuja pienriistanmetsästäjiä, jotka ottivat haltuunsa paleoliittisen ajan (suomalais-ugrilaisen) väestön jättämät alueet viimeksimaittujen siirtyessä pohjoiseen heidän hyödyntämänsä riista-faunan perässä. Mesoliittinen väestö, jonka mukana lienee tullut franco-cantabrialainen kieliryhmä (baskit), levittäytyi sittemmin Skotlantiin asti. Tämä kansainvaellus selittäisi kanarialaisten ja mm. irlantilaisten ulkonäölliset yhtäläisyydet, joista oheinen muumio on mykkänä todisteena.

Guanchit olivat siis viimeinen osa siitä kulttuuripiiristä, johon kuuluivat Euroopan megaliittien ja Maltan temppelien rakentajat. Megaliittikulttuuri ulottui Orkneyltä Tunisiaan ja Maltan saarelle. Ennen indoeurooppalaisten ja seemiläisten kielten leviämistä näille alueille, neoliittisen kauden kansat puhuivat suomalais-ugrilaisia (pohjoisessa), franco-cantabrialaisia (lännessä) ja berberi/iberi-kieliä (etelässä).

Koko länsimaisessa kulttuurissamme on nyt käynnissä prosessi, johon liittyy ryhmäidentiteetin hakeminen omista etnisistä juurista. Tämä on johtanut uuteen kiinnostukseen myös "kadonneita" kansoja kohtaan. Saksassa toimii muinais-preussin kielen elvyttämiseen pyrkivä liike, ja nuoret kanarialaiset ovat löytäneet omat juurensa guancheissa, jotka virallinen Espanja oli toivottanut ikuiseen kadotukseen. Guanchi-perinteen renesanssia ei estä edes espanjalaisten viranomaisten suorittama tieteellisten konferenssien häirintä.



Guanchit palsamoivat vainajansa ja kätkivät heidät luoliin. Säilyneet muumiot kertovat guanchien olleen länsi- ja pohjois-eurooppalaisten oloisia. Punaiset hiukset herättivät jo ensimmäisten saarille saapuneiden "nykyaikaisten" merenkulkijoiden huomiota.



Oman kansallisen identiteetin hakeminen kivikaudesta ei ole sen ihmeellisempää kuin historiankuvan rakentaminen kuninkaiden ja kreivien tekosten varaan. Kanarialaisten, -ja suomalaistenkin, tapauksessa nämä populaarikulttuurin historiankuvaa hallitsevat komeljanttarit ovat vierasta ja tilapäistä roinaa, jota tulee ja menee.





Kanarialla elettiin ennen "sivistyksen" tuloa luonnonoloiltaan ihanteellisessa ympäristössä, jossa mitään mikä puuttui, ei tarvittu. Uskonto ei pelotellut eikä syyllistänyt ihmisiä, kuten JHWE-virustartunnasta kärsivällä mannermaalla. Sivilisaation kannalta nämä neoliittisen Euroopan mielenlaadun säilyttäneet ihmiset olivat toivottomia tapauksia: Yltäkylläisessä omaisuudettomuudessaan he olivat kehnoja markkinoinnin kohteita, eikä heidän syyllistämätön uskontonsa tehnyt heistä kyllin patoutuneita tappamaan tuntemattomia ihmisiä upseerin käskystä, tai kiduttamaan lähimmäistä inkvisiittorin pään nyökkäyksestä, kuten "korkeakulttuurin" parissa elävillä espanjalaisilla oli tapana.

Siksipä tämä kiusallinen tahra pitikin pyyhkäistä kartalta, ennenkuin näiden "villien" esimerkki saa seuraajia. Espanjalaisten hidalgojen oli myös mahdotonta sietää "ryysyläisiä", jotka eivät omistaneet muuta kuin puusauvan, vuohen taljan ja risumajan, mutta silti puhuttelivat heitä kuin vertaisiaan. Nämä vaaralliset individualistit oli tuhottava.




Guanchien kieli

Guanchi-kansan alkuperää pohdittaessa tärkein kysymys on kieli. Kielitiede luokittelee guanchen afroaasialaiseen kieliryhmään, johon kuuluvat mm. seemiläiset ja haamilaiset kielet, mutta toisenkinlaisia hahmotuksia on esitetty. Näihin emme voi tässä yhteydessä ottaa kantaa, mutta osoitettu yhteys Dravida-kieliin on kiinnostava ilman kielisukulaisuuttakin. Seuraavat yhteydet perustuvat dravida-kielten osalta T. Burrow:n ja M. B. Emeneau:n "A Dravidian Etymological Dictionary" -opukseen. (Oxford, 1984)

Sanavertailua Guanchen kielen ja Dradiva-kielten välillä:

Maanviljelys, perhe, sota, kauppa, liikenne:

Guanche ---- Merkitys ---- Dravidankielinen sana ja sen merkitys:
achanó vuosi Ajja-no =aika-jakso
Achoron maa achurun =soinen maa
ag-alam =maa
ahof maito ay-ubi =maito (lapsen rintaruokinnan yhteydessä)
ara vuohi (k)ara , ar =vuohi
armenine laidun, niitty aram-meyni =ruohokenttä
banot keihäs, heittokeihäs ihpa-not =nopea heittokeihäs
guan mies gand =sankari, miespuolinen
gujon laiva, alus kuccham =masto
hachichey herne, papu a-chik-kay =herhe
Haña (lammas)lauma ana, kana =katras, lauma
irichen (vehnän)jyvä arichi =riisi, jyvä
goro karja-aitaus gor-o =paimenkoira; kora =karja-aitaus
tabone (kivi)veitsi tarpuni =veitsi, miekka
Tagoror valiokunta, senaatti Takkor =kunnianarvoisat henkilöt, senaattorit
Tajaraste tietyn tanssin nimi takcha-arasati =kuninkaallinen tanssi
tano, taro ohra, jyvä t)aru =jyvä, ruoka
tenique nivelöity nuija tanka, doni(k) =nuija
Vacaguaré! "Kuolen mieluimmin!" Vaka-k-ari! ="Valitsen kuoleman!"


Uskonnollinen sanasto:

Achaman taivas ox-am-an ="korkein äärettömyys"
Achimayek isoäiti, äiti Acchi-mayi-ek =Suuri Jumalan Äiti
guanamene profeetta kan-amani =tietäjä-isä
Guayota paholainen Kay-ota ="Tulinen Herra"
xaxo muumio, ruumis chacchu =ruumis(vainaja)

Kuninkaalliset nimet ja yhteiskunnallinen järjestys:

achicaxna alempi kansa Acchi-sagina = rahvas, väki
achimencey hallitsijan sukulaiset, ylhäisö acchi-menkay = kuninkaan sukulaiset
Guanar-teme kansakunnan kuningas Gan(d)-ak-tempe
Guañac "Country", "Nation" Gan(d)-ak =sankarien maa
mencey kuningas menkay =kuningas
Sigoñe sotapäällikö Cek-kon =johtaja
teme kuningas(?) tempe =sankari, päällikkö


Paikannimet:

Acentejo putoavat vedet A-cem-tiyu =paikka jossa vedet putoavat
Aguare "paratiisi" (laakso) Akar-e ="Taivaallinen korkeus"
Añaza (tietty ranta) Aniy-acha =kaunis ranta
Anaga kuningaskunta Teneriffalla An-aka ="korkeimman asuinpaikka"
Arautapola (Orotava) Taoron valtion pääkaupunki Arayata-poly =kuninkaallinen kaupunki
Atidamane suuren kuningattaren nimi Atti-tamman =kansan äiti
Benahoare minun maani (M)ena-(kh)aré =minun maani
Bimbache Hierron asukkaat Vin-bach =ylpeiden maa
Chenech paikannimi Teneriffalla Che-nek =puhdas maa
Echeyde (Teide) tulivuoren nimi Ecch-eyd, Chey-ide =valkoinen (loistava) vuori
Guacimara prinsessan nimi Kaci-mara =kultainen kauneus
Taoro Teneriffan johtava valtio Ita-oru =liiton maa
Tenerife valkoinen vuori Tin-eriv =loistava vuori

Niillä tiedoilla, mitä meillä nyt on käytettävissä, ei voida ottaa kantaa kiistan guanchen kuulumisesta afroaasialaiseen tai dravidalaiseen kieliperheeseen, vaikka dravidalainen vaikutus on kuitenkin hyvin ilmeinen. Monet guanchen sanathan ovat suorastaan espanjalaisittain translitteroitua dravidaa. Tämän tarkastelun kannalta ei ole kuitenkaan niin oleellista, ovatko dravidalaiset sanat guanchessa alkuperäisiä vai lainoja.

Mielenkiintoista on, että dravida(laina)-sanat ovat yhteiskunnallisen elämän ja elinkeinotoiminnan kannalta keskeisimmillä sektoreilla: Hallinnossa, (pien)karjanhoidossa, viljelykasveissa, aseissa ja uskonnossa. Keskeisimpien paikannimien dravidalaisuus viittaa siihen, että ko. sanastoa käyttänyt kansa asutti Kanarian saaret ensimmäisenä.

Guanchien on täytynyt hallita nämä asiat, maanviljelys etc, ja käyttää dravidalaisia sanoja jo ennen saarille tuloaan. Berberikieli on voitu omaksua myöhemminkin, normaalin kanssakäymisen ja alkuperäiseen yhteisöön sulautuneiden maahanmuuttajien vaikutuksesta, ellei se ole tapahtunut jo mantereella. Berberien asuttamille saarille tullut dravidalainen laivasto tms. ei olisi pystynyt nimeämään em. maastokohteita uudelleen.

Dravida on yksi vanhimmista tunnetuista sivistyskielistä. Mm. Indus-kulttuurin hieroglyfit on kirjoitettu dravidakielellä, kuten suomalainen tutkija Asko Parpola on osoittanut. Mesopotamian jokilaakson kolmas joki virtasi elamilaisten mailla, jotka olivat dravidoita, kuten ilmeisesti Sumeriankin alkuperäiset asukkaat. Itse sumerilaisethan tulivat sinne Zagros-vuorilta. Dravidat ovat siis olleet läsnä maailman vanhimpien korkeakulttuurien syntyessä.

Jos Kanarialla on ollut dravida-yhteys, se koskee myös läntistä Välimerta, ja mm. Kreetaa. Minolaisen kulttuurin luoneesta väestöstä ei tiedetä muuta kuin, että heidän lineaari-A -kirjoituksensa ei ole indoeurooppalaista kieltä, ja että heidän ulkonäkönsä viittaa Kaukasiaan tai esim. albaaneihin, mutta ei Lähi-Idän nykyiseen väkeen.

Uralilaisten, altailaisten, baskien, sumerien,etruskien, berberien ja dravidakielten keskinäisistä suhteista vaikutuksista toisiinsa kinastellaan säännöllisesti, ja ehkä saamme tulevaisuudessa niistä uusia tietoja. Nykyaikaisessa kielihistorian tutkimuksessa ei oleteta enää simppeleitä "kieli-sukupuita", joissa kielet kasvavat toisistaan kuin haarautuvat oksat. Jonkin kielimuodon jakautuminen kahteen erisuuntaan kehittyvään tytärkieleen on uudemman käsityksen mukaan yleensä seurausta myös ulkopuolisista vaikutteista. Esim: Varhaiskantasuomi + kantabaltti => myöhäis(keski)kantasuomi, ja varhaiskantasuomi ilman balttia => kantasaame. Jne.

Samoin esim. germaaniset kielet ovat eronneet indoeurooppalaisesta kantakielestä suomalais-ugrilaisen kielen vaikutettua Keski-Euroopassa puhuttuun IE-kieleen. Nykyiset kielet ovat siis useamman kuin yhden komponentin tulosta. Guanchekin voi olla dravidalaisvaikutteinen (vanhempi elementti) berberikieli. Jäämme odottamaan tarkempia tuloksia.

Guanche ei siis kielenä ole mikään kummajainen tai "arvoitus", eikä dravida-yhteyden ymmärtämistä varten tarvitse olettaa vimana-lentoaluksia tai uponnutta Atlantista. Thor Heyerdahlin hypoteesi esihistoriallisesta kivikauden merikulttuurista, joka aurinkoa palvoen rakensi pyramideja Malediiveille, Mesopotamiaan, Teneriffaan, Mexicoon, Peruun, Marquesas-saarille, Tahitille ja Tongalle, saa tästä kieliyhteydestä lisäpotkua, mutta tiedossaolevien asioiden selittäminen ei toistaiseksi edellytä niin pitkälle meneviä oletuksia.

Guanchien "arvoitus" lyhyesti:

Mesoliittisella kivikaudella tietyt kansat asuttivat Pohjois-Afrikan Atlas-maita ja läntistä Eurooppaa Irlantiin asti. Neoliittisella kivikaudella nämä ei-indoeurooppalaiset kansat muodostivat megaliittikultuurin keskeisimmän väestön.

He puhuivat baskin-sukuisia-, berberi-kieliä ja Ranska-Skotlanti -linjalla ennen baskeja puhuttua kieltä (pikti-kieli?). He saivat (neoliittisella kaudella?) kulttuuri- ja kielivaikutteita Välimeren piirissä liikkuneilta kansoilta, joihin kuului (?) Mesopotamian Elamista tms. tulleet dravidakieliset kauppateiden kulkijat.

Indoeurooppalaisten paimentolaisten tunkiessa Kaspian portista sivistyksen pariin, -ja tuhotessa sivistyksen ohimennen, ja seemiläisten tunkiessa sumerilais-elamilaisen Mesopamian kaupunkivaltioiden alueelle, Euroopan ja Välimeren maailman neoliittinen kansojen kartta hajosi. Neoliittisten maanviljelijöiden ei-nomadinen elämänmuoto jatkui vielä periferioissa ja eräillä saarilla. Kreeta tuhoutui vasta 1400 eKr., Baleaarit ja Sardinia foinikialaisten ekspansioon, Iberia jäi kelttien ja roomalaisten jalkoihin, ja Kanarian vuoro tuli 1400-luvulla jKr..

Kanarian guanchit eivät ole siis mitään ihmeolentoja toisilta planeetoilta. He olivat vain samanlaisia kuin kaikki eurooppalaiset ennen suurta murrosta. Heidän yksinäisen vapautensa mukana katosi vanha uskonto ja elämäntapa. Kahdella eurooppalaisella kansalla on vielä nykyisinkin alkuperäinen kieli, baskeilla ja sillä toisella.



Kamassien jäähyväislaulu

Tämän runon kirjoitti muistiin viime vuosisadalla suomalainen tutkija Kai Donner kamassien samojedikansaan kuuluneelta runonlaulajalta. Kamassit olivat jo silloin häviämässä, mutta viimeinen kamassinkielen puhuja kuoli vasta 1970-luvulla. Hänen mukanaan kuoli kieli ja kansa.

Missä vaelsin,
mustat vuoreni
kauaksi jäivät.
Vaellustielleni
vihreää ruohoa
levitti maani.

Mustat vuoreni
kauaksi jäivät,
valkeat huippuni
mietiskellen kohoavat.
Voimamme katoaa.

Suuresta heimostani
minä yksin jäin.
Missä kalastelin,
järveni
orvoiksi jäivät.
En voi niitä nähdä!

Vanhat telttapuuni
lahoavat.
Telttani kauniit vuodat
kuivuvat kaikki.
Voi, loppumme.





ALKUPERÄISKANSAT VAARASSA

Suomalais-ugrilaiset ja samojedikansat "Red Bookissa",
tuhoutumisvaarassa olevien kansojen luettelossa:

Karjalaiset, Inkerikot (Ishorat), Inkeriläiset,
Hantit (Ostajakit), Kuolan lappalaiset, Liiviläiset,
Mansit (Vogulit), Vepsäläiset, Vatjalaiset,
Selkupit (Samojedeja), Nganasanit (Samojedeja), Nenetsit (Samojedeja),

Mantsinsaaren "Temppeli"



Laatokan Karjalassa, Mantsinsaarella, sijainneen ortodoksisen rukoushuoneen eli tsasounan pihapiirissä sijainnutta kuvassaolevaa rakennusta käytettiin vuosittain uhrattavan, ja uhriaterialla nautittavan härän lihojen säilytykseen. Koska Mantsinsaaren kuuluisa härkäuhri oli alkuperältään pakanallinen, kristilliset papit eivät antaneet säilyttää lihoja itse kirkkorakennuksessa.

Suomen puoleisessakin Karjalassa tunnettiin laajalti "pokko-uhri", eli pässin uhraaminen teurastamalla se rituaalisesti valuttamalla veret tsasounan portaiden rakoon. Sekä pokko- että härkäuhrit liittyivät maatalouden onnistumista takaaviin menoihin, joten ne todennäköisimmin ovat tulleet käyttöön suomalais-karjalaisella alueella maanviljelyn levitessä tänne.

Tapaa noudattaneet karjalaiset uskoivat ko. perinteen kuuluvan ortodoksiseen oppiin, ja noudattivat sitä mielessään kunnon kristittyinä. 1600-luvun ahdasmieliseen puhdasoppisuuteen asti Länsi-Suomenkin kansanusko lienee ollut samantapainen sekoitus vanhaa perinnettä ja kristillisiä tapoja. Mantsisaari jäi Neuvostoliitolle 1944.

"Maailmaa katsova mies"


Mansien Jumalia:

Numi-torem: Taivaan isä, kaikkeuden luoja; Pääjumala

Joli-torem (Ma-ankw): Maa-äiti, Ilmeisesti alkuperäisin jumaluus, "Terra Mater".

Xul´-oter: Manalan herra (mies). tautien ym. pahan aiheuttaja.

Kaltes-vaimo l. Sorni-kaltes
=kultainen kaltes, zolotaja baba; Äitien ja synnytyksen suojelija,
(kultainen patsas piilotettuna Obin suistoon; Aamunkoitto-tytär,

Mir-susne-xum l. Maailmaa valvova mies,
"kansaa katsova kultainen ruhtinas",
Lunt-oter =Hanhi-ruhtinas: Turvaa ihmisten onnen ja terveyden,
"Kulta-ruhtinas" =auringon jumaluus.
"Tämä vogulien myytti on ylösnousevan jumalanpojan mytologeemin varhainen ilmaisu." Mihály Hoppál


Pääasiassa Mihály Hoppálin tietoihin perustuva ylläoleva yhteenveto osoittaa, että yhtäläisyydet suomalais-ugrilaisten metsästäjäkansojen ja toisaalta Lähi-Idästä Eurooppaan levinneen maanviljelyskulttuurin uskontojen välillä eivät perustu myöhäiseen (4000 eKr. jälkeiseen) yksisuuntaiseen vaikutukseen. "Maailmaa katsova mies" -hahmoa on vaikea selittää korkeakulttuurien tms. vaikutuksen tulokseksi, koska Hänestä puuttuvat "moderninpien" aurinkoon ja luonnon kiertokulkuun liittyvien jumaluuksien tuntomerkit. Hoppál lienee siis oikeassa pitäessään voguli-jumaluutta hyvin arkaaisena ja alkuperäisenä.

Mansien (vugulien) auringonjumala-sankari yhdistetään paitsi auringon kiertoon, myös muuttolintujen lähtöön ja paluuseen, ja Linnunrataan, jonka nimenä suomalais-ugrilaisilla ei ole "milky-way" tms. vaan Lintujen Rata. Jumalsankari uudistuu ikuisesti ja palaa joka aamu/kevät uudelleensyntyneenä. Tämä voi olla hyvin lähellä ylösnousevan jumaluuden prototyyppiä, josta sekä vanhojen kulttuurien että nykyaikaan perinteensä säilyttäneiden pohjoisten kansojen mytologioiden ko. jumalhahmot ovat kehittyneet.

Lintujen tietä kulkeva Ylijumalan poika, jonka sisarelta Aamunkoitolta naiset hakivat apua synnytyksiin, herättää monia kysymyksiä. Miten tämä liittyy Herodotoksen kertomukseen hyperborealaisista, joiden lähettiläät toivat pyhät lahjat säännöllisesti helleenien päätemppeliin Delokselle kunnioittaen Jumalatarta erityisesti synnytysten suojelijana ja naisten auttajana.

Säilyneet Hyperborean neitojen haudat on ajoitettu 1500 eKr. luvulle. Jos pronssikauden Kreikalla ja suomalais-ugrilaisella Pohjolalla on ollut kulttuurivaihtoa, sen täytyy näkyä myös arkeologisessa aineistossa. Tästä enemmän toisessa yhteydessä.

Nimitys "Jumala" on levinnyt eri muodoissaan laajalle, ja yleisimmän käsityksen mukaan saattaa olla alkuperältään indoeurooppalainen, kuten taivas-teivas- ... -deva -sanue, joka Intiassa tarkoittaa jumalaa ja meillä taivasta. Sanan lainautumisen täytynee olla hyvin varhaista. Myöhemmin Ukon puolisona mainittu Maan Emonen sopii hyvin Terra Materin suomalaiseksi ilmentymäksi. Kr.Ganander tiesi molempia rukoillun samoissa säkeissä:
"Ukon woima taiwahasta, / Maasta Maan Emosen woima / Wäixeni woimaxeni".


Jumi-sana esiintyy myös käsitteessä Jumin häät, josta enemmän toiste. Tupa-jumi ja kuolemankello -hyönteiset omasivat vanhan kansan mielestä ennustuskyvyn, ja niiden naputtelu hirsiseinän sisässä tiesi aina kuolemaa. Naputtelun todellista aiheuttajaa ei alunperin tiedetty, vaan oletettiin itse Jumalan käyneen muistuttamassa kuolevaisuudesta.

Kun manseilla jumalpari Num-torum ><"Maa-äiti" (=roomal. "Terra Mater") edustavat vanhinta kerrostumaa joka ei sekaannu hälisevän Pantheonin tai ihmisten asioihin, on yksinkertaisinta samaistaa suomalainen ylijumala Jumala ensiksimainittuun, ja nähdä myöhemmät indoeurooppalaisperäisten ukkosen- ja seppä-jumaluuksien jäljet Ilmarisen ja Ukon hahmoissa. Obin-ugrilaisilla, joita vasarakirveskulttuuri ei koskettanut, ei näitä tunneta.

Mansien mytologiassa onkin tilaisuus tarkkailla suomalaistenkin uskomusmaailmaa ennen aaserit--vaanerit -murrosta. Ukko--Akka (=Jumala--Terra Mater) -asetelman löytyminen onkin odotettua. "Maailmaa katsovan miehen" ominaisuuksien selittäminen sensijaan edellyttää luopumista perinteisestä tavasta nähdä kulttuurivaihto yksipuolisena vastaanottamisena. Mansien Auringonjumala edustaa niin vanhakantaista muotoa, ettei sitä ole voinut olla saatavilla niissä paikoissa ja niihin aikoihin kun vaikutteita olisi meille siirtynyt.

Mansien vanhan uskonnon avulla voimme muodostaa käsityksen siitä, millainen oli suomalaisten uskomusmaailma ennen maanviljelyskulttuurien ja indoeurooppalaisten vaikutusta. Vanhin eurooppalainen kulttuuri, ennen urbaaneja sivilisaatioita, muodostui prosessissa johon osallistuivat läntisen Euraasian kansat, ja meidän suomalaiset esi-isämme erityisesti. Eurooppalaisten jakautuessa myöhemmin eri kieliryhmiksi ja kansoiksi, kulttuurivaihto ei katkennut hetkeksikään. Siitä ovat osoituksena suomalaisesta ja mansilaisestakin perinteestä löytyvät "päivitykset" eri vuosituhansilta.

Emme olleet koskaan eristyksissä ns. kulttuurin keskuksista, ja vanhimpina aikoina keskeinen osa eurooppalaisista puhui kieltä, jota meidän esisuomalaiset esi-isämme vaikeuksitta ymmärsivät, eli kieli ja kulttuuri olivat yhteiset. Euroopan suomalais-ugrilaisilla kansoilla onkin säilynyt sellaisia vanhimman kulttuurin aineksia, jotka ovat jo hävinneet muilta eurooppalaista, tärkeimpänä alkuperäinen kieli.





Jumala. Kalliopiirros Ääniseltä. Sama piirros on taustakuvana.

Ylösnousseet hedelmällisyysjumalat



Tarkastelemme nyt ylossnousseita l. kuoleman valtakunnasta palanneita jumaluuksia eri traditioissa:



Tammuz kuolee samaan aikaan kun kasvillisuus keskikesällä laskastuu kuivan kauden alkaessa Lähi-Idässä, jota perinteellisesti on pidetty maanviljelyn syntyseutuna. Jumalatar Ishtar hakee puolisonsa takaisin Manalasta tiettyjen vaiheiden jälkeen.

Osiriksen surmaa, paloittelee ja Niiliin heittää hänen sokea veljensä Set. Henkiinherättämiseen osallistuu joukko eri henkilöitä, sisar/puoliso Isis, äitinsä taivaan jumalatar Nut ja poikansa Horus. Palattuaan tuonpuoleisesta Osiris saa tehtäväkseen vainajien maan kuninkuuden. Muinaisegyptiläiset katsoivat Orisiksen kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan lunastaneet pelastuksen myös tavallisille kuolevaisillekin. Vert. kristinusko.


Jumalatar Kybele ihastuu Attikseen, joka kääntyykin erään nymfin puoleen. Kybele surmaa nymfin mustasukkaisena, ja Attis kuohitsee suruissaan itsensä kuusi-puun alla, mihin hän kuoleekin. Seuraa suruaika, joka päättyy ylösnousemukseen, ja Attis on jälleen Kybelen rinnalla, -ja luonto kukoistaa.

Attiksen/Kybelen papit kuohitsivat itsensä ko. surukauden päätös-pippaloissa, ns. veripäivänä 24.3. (dies sanquinis) jolloin kuuset kukkivat Anatoliassa punalatvaisina. Muut juhlijat tyytyivät vain viiltelemään itseään kasvien okailla (Älkää jäljitelkö kotioloissa!) niin että pappiskokelaiden initioitumista kannusti alaston verinen väkijoukko. 25.3. onkin jo ylösnousemuksen päivä: Hauta on avattu, ja Attis-Jumala on noussut kuolleista!

Pappien suorittamassa pyhässä mysteerissä nautittiin kuvaannollisesti uhrina kuolleen Jumalan lihaa ja verta, ja puhdistauduttiin Hänen verensä voimalla. Eräässä säilyneessä kolikossa on kuvattu ylösnoussut Attis Kybelen vierellä vaunuissa, ja teksti "Istuudu oikealle puolelleni". Vaunut liittynevät hedelmällisyysfestivaalien juhlakulkueeseen, joillaisesta myös Tacitus kertoo germaaneita esitellessään.

Kybelen juhlavaunuja vetävät leijonat ja hänet kuvataan myös valtaistuimellaan kissapetojen seurassa kuten Potnia jo neoliittisessa Catal Hüyükissä. Kysymys lienee siis samasta traditiosta, ja voimme olettaa keväisen hedelmällisyyskulkueen kuuluneen kulttimenoihin jo 6000 eKr. Anatoliassa aivan kuten viime vuosisadan Ritvalassa. Suomessa menot ovat ilmeisesti olleet hillitympiä..

Adonis-kultti liittyy Astarten ja Afroditen palvontaan. Hänelle itselleen ei pyhitetty temppeleitä, eikä häntä patsaissa ym. kuvissa kuvattu yksin, vaan em. jumalattaren seurassa. Adoniksen ylösnousemuksen kunniaksi järjestettävistä orgioista on säilynyt Lukianoksen kuvaus.

Adoniksen yrttitarha oli omalaatuinen ja kansanomainen Adonis-kultin muoto. Jyviä kylvettiin ohueen multaan saviastiaan, jossa ne nopeasti itivät oraalle. Sitten niiden annettiin kuihtua. Tapahtuma kuvasi sekä luonnon kiertokulkua, että kuolemaa ja ylösnousemusta. Tapa on tunnettu Suomessakin.

Karjalassa ensimmäistä riihellistä puitaessa vanhat naiset kostuttivat syljellä ensimmäisinä irronneet rukiinjyvät, ja ne laitettiin kostean rievun sisään itämään. Kun puiminen kesti useita tunteja, jyvät ehtivät työntää itua jo puinnin aikana. Tavan liittymistä hedelmällisyyteen ei voine kiistää. Toinen Adoniksen tarha löytyy kristillisestä pääsiäistavasta kasvattaa ruohoa lautasella, niinikään ylösnousun symbolina. Pääsiäismunien kuvioinnin yhteys jumalatar-kulttiin käsitellään toisaalla näillä sivuilla.

Suomalaiset kansanomaiset juhannus-taiat, joissa tyttö etsii ennusmerkkejä tulevasta sulhasesta, ovat melko samantyyppisiä Euroopasta Intiaan, ajoittuvat vanhaan pakanalliseen juhlapäivään, ja niidenkin alkuperää on etsittävä maanviljelyn myötä näillekin leveysasteille tulleesta hedelmällisyyskultista.

Katoliseen kristillisyyteen ei ainakaan Raamatun kirjaimellisen tulkinnan mukaan kuulu vanhan Äiti-jumalattaren palvonta tai hedelmällisyyskultti, mutta jo Rooman valtakunnan aikana kirkko joutui sallimaan käännytetyille pakanoille vanhojen vuotuisjuhlien ym. riittien jatkamisen. Käytännölliset kirkkoisät siirsivätkin mm. J.Kristuksen syntymän uusille seurakuntalaisille sopivampaan vuodenaikaan: Kesästä talven pimeimpään aikaan, vanhan talvipäivänseisauksen juhlan ajankohtaan. Myöhempinäkin vuosisatoina Vatikaanin salaiset lähetysohjeet neuvoivat missionäärejä olemaan puuttumatta pakanoiden tapoihin. Ne tuli selittää kristillisiksi.

Erilaisia pakanallisia tapoja säilyi näin nykyaikaan asti kevyesti kristillisiksi naamioituina. Karjalassa jatkettiin pässien rituaaliteurastamista ortodoksisten rukoushuoneiden portailla, ja Mantsinsaaren härkäuhri-perinne jatkui tälle vuosisadalle. Sipoon ja Maarian keskiaikaisten kirkkojen seiniin maalatut minolaiset labyrintit liittyvät po. aiheeseen.

Jumalattaren uskonnon ja katolisuuden välillä oli tietty sovittamattomuus, ja aluksi kirkon hierarkia teki kaikkensa Vanhan Uskonnon estämiseksi, ja tässä tukeuduttiin mm. apostoli Paavaliin jonka yhteenotto Efeson Diana-kultin kanssa on hyvin tunnettu. Vuonna 431 jKr. Efeson kirkolliskokous antoi kuitenkin periksi ja julisti Marian viralliseksi Jumalanäidiksi. Katolisella Maria-kultilla oli aivan erityinen merkitys Suomessa ja Virossa.

Kun Vatikaani ja paavin täällä toimivat legaatit pyrkivät 1100-1200 -luvuilla muodostamaan suomalaisille, virolaisille ja liiviläisille alueille näiden maiden omista kansallisuuksista rekrytoidut kirkollis-maalliset hallinnot, eli siis paavin alaiset valtiot, Viro julistettiin "Maarian maaksi". Nimitys korotti Suomenlahden ympäristön hyvin korkeaan seuraan, sillä Jeesuksen, "Pojan", maa oli Palestiina, Pyhä maa.

Katolisen ajan Suomessa Marian oletetaan olleen jopa Jeesusta tärkeämpi palvottava. Tämä on hyvin luonnollista sitä taustaa vasten, että Tammuz, Attis ja Adonis olivat jumaluuspariinsa nähden aina apuhenkilöitä, mutta onko todisteita siitä, että Maria/Äitijumala -kultti oli tunnettu suomalaisten keskuudessa ennen kristillisyyttä. Niitä on.

Muistiinkirjoitetuista suomalaisista kansanrunoista löytyy "Voiteen sanat", joissa pyydetään avuksi Neitsyt Mariaa, jolla on "...Tuhat rinnassa niseä, Sata sarvea selässä" (SKVR VII 3 No. 352) Sarvet liittyvät mehiläis-vertaukseen, mutta "tuhat nisää" löydämme itse Kybele-Artemikselta, muurikruunuiselta.

Hänen patsaansa pysyivät pitkään poissa koulukirjojen sivuilta, koska antiikin kreikkalaiset taiteilijat kuvasivat jumalattaren ylävartalon täyteen meheviä rintoja. Nyt tiedämme, että kalevalaisilla runonlaulajillamme oli samanlainen näkemys.

Saxo Grammaticus, kronikoitsija ja Tanskan piispan Absalonin sihteeri, on tunnetuimpia historian lähteitä varhais-keskiajan Euroopasta. Hän liittää Itämeren pohjoispäähän kaksi kummallista nimikettä: Insula Amazones ja Terra Feminarum. Jälkimmäinen on Saxon mukaan yhtä kaukana Birkasta ja Revalistä (=Tallinna).

Miksi Pohjoismaiden eräs ensimmäisistä ja loistavimmista katolisen ajan oppineista osoittaa sormellaan Suomea, ja nimeää sen naisten maaksi? Ja jos katolisen kirkon uskollinen poika, piispan kanslian asioiden valmistelija ja muistiinmerkitsijä Saxo, liittää meihin suomalaisiin, sillä meistähän on kysymys, feminiinisen määreen, on pakko kysyä miten tämä liittyy Vatikaanin vähän myöhempään suunnitelmaan Baltian kirkkovaltiosta, ja miksi Maria!?!?

Oliko "Marialla" perinteitä tällä suunnalla, ja kuinka pitkältä ajalta eKr.?? Saagat tuntevat Suomen (Finland) ja Kainuun (Kveenland), jotka esitetään myös saman suomalaisen hallitsijan valtakuntana. Kveen-, Qween-, Queen- sanan alku kuulostaa hyvin naiseen viittaavalta, mutta saagojen mainitsemat suomalaiset hallitsijat ovat miehiä.

Queen ei ehkä tarkoittanutkaan poliittista vallankäyttäjää, vaan Jumalatarta. Jos näin on, katolisen kirkon lähetys-strategit ovat hyvinkin voineet suunnitella käyttävänsä täällä pohjolassa Etelä-Euroopassa jo hyväksi havaittua taktiikkaa korvata pakanallinen Jumalatar kristillisellä Jumalan Äidillä. Emme toki tiedä, mitä he suunnittelivat, mutta tiedämme mitä he tekivät: He tekivät juuri näin.

Tiedoissamme on siis suomalaiseen muinaisuskoon kuuluneen eurooppalaisen maa/hedelmällisyys-jumalattaren kanssa yhtenevän Jumalattaren kokoinen ja näköinen aukko.