perjantai 18. joulukuuta 2009

Merovingit






Vuonna 751 jKr. Frankkien valtakunnan majordomus Pippin, eräänlainen suurvisiiri tai kansleri, syrjäytti hallitsevan kuninkaan, viimeisen merovinki-monarkin Ranskan valtaistuimelta. Tähän päättyi Klodovigin 486 jKr. Ranskan valtaisistuimelle nostama dynastia. Merovinki-suku oli johtanut frankkeja jo ennen Ranskan valloitusta, legendaarisesta Merovecista alkaen.

Nimi "Merovec" on kirjaimellisesti suomennettuna merisyntyinen. Hänen oikeutensa kruunuun ja frankkien johtajuuteen perusteltiinkin jumalallisella alkuperällä. Merestä noussut hirviö oli tarun mukaan maannut hänen äitinsä. Nykyisen Ranskan perustajina ja muovaajina pidettävän hallitsijasuvun esi-isä, kyseinen meri-olio, esiintyy monissa kuvissa eri aikoina. Otsikon pikku veitikka on Olaus Magnukselta 1539 jKr., mutta sama hahmo esintyy myös länsisuomalaisisten loistomiekkojen nupeissa tutkijoiden merovingi-ajaksi nimittämältä kaudelta. Meillä suomalaisilla on siis jokin suhde tähän merkittävään mutta eriskummalliseen dynastiaan. Mitä siitä tiedetään?

Frankkien kuninkaaksi jumalallista alkuperäänsäkin hyödyntäen nouseen Merovecin tarvitsi vain levittää sormensa, jos joku epäili hänen jalosukuisuuttaan, sillä merisyntyisyyden todisteena hänen käsissään oli räpylät. Näin ainakin kerrotaan.
Asian ymmärtämiseksi onkin kysyttävä miksi nykyihmiselle käsittämätön tarina auttoi frankkilaista kruununtavoittelijaa legitimoimaan asemansa. Jos hänen "kampanjapäällikkönsä" olisi tuonut esiin frankki-rahvaalle ennen tuntemattoman tarinan, vaikutus olisi ollut hyvin epäedullinen.

Prinssi Merovec oli rujo, ja toistuviin sotiin tottuneet frankit arvostivat fyysistä voimaa. Heikkous voitiinkin kääntää eduksi, mutta vain vanhan kaikille tutun tarun avulla. Merihirviö, joka makaa kuningattaren ja siittää hallitsijan, lienee siis hyvin vanha myytti, eikä se voi olla mikä tahansa tarina. Otus, joka tekee frankkien hovissa sen minkä tallirenki tms. myöhemmässä Romanovien dynastiassa, on ilmeisesti ollut frankeille yhtä keskeinen identiteettiä ja kansallistunnetta rakentava kertomus kuin Egyptistä lähtö juutalaisille. Prinssi Merovecin puoluelaiset siis tukeutuivat propagandassaan kansallisen mytologian keskeiseen teemaan: Kansakunnan perustamiskertomukseen ??.

Olaus Magnus laati kirjansa ja karttansa 1500-luvun alussa, tuhannen vuotta Merovecin jälkeen. Tieto merihirviöstä oli yhä jäljellä, mutta se eli nyt omaa elämäänsä irrallaan frankki-dynastioista. "Carta Marinan" kuvituksen otus ja Merovecin myyttinen biologinen(?) isä ovat kuitenkin sama hahmo. Siihen viittaavat Suomesta löydettyjen merovinkiaikaisten miekkojen nuppien koristekuvioissa esiintyvät "makaavat hahmot". Näitä oman aikansa arvokkaimpiin esineisiin kuuluneita miekkoja ei ollut kaikilla. Niitä saattoivat kantaa vain päälliköt, tai hallitsijan asioilla liikkuvat arvohenkilöt.

Tarkasteltava koristekuvio esittää nelijalkaista eläintä ikäänkuin kontallaan. Asento on tuttu vanhemmista löydöistä Venäjän suomalais-ugrilaiselta alueelta, missä kuvattu eläin oli yleensä karhu. Suomen miekkalöytöjen nuppi-koristeen oletetaan esittävän mursua, merieläintä, joka rautakauden ihmisille oli ilmeinen hirviö, joka asuikin myyttisessä pelottavassa Pohjolassa. Ruijassa ja Kuollan niemimaan rannikoilla. Nämä seudut olivat niihin aikoihin vahvasti Kainuun ja Bjarmian valtapiirissä.



Merovinkiaikainen miekannuppi Vesilahden Kirmukarmusta.

Hahmon makaava asento on tunnettu permiläisistä useimmiten karhuksi tunnistettavista figuureista. Ko. nupin työnjälki on kuitenkin hyvin läntinen, ja ilmeisesti yhdistettävissä otsikkokuvan (Olaus Magnus v.1539) olioon. "Kirmu" lienee ollut hämäläinen päällikkösuku, jonka nimen alkuperä saattaa olla länsigermaaninen (alasaksalainen) "Germund".
Linkki: Kristinuskon tulo Vesilahteen.

Meikannuppien "mursu" on kuvattu siis nelinkontin, selkä köyryssä, ja parrakkaat kasvot kohti katsojaa. Eläinhahmon lonkkiin on kuvattu vielä ylimääräiset kasvot, joiden silmiin voi olla upotettuna granaatti-puolijalokivet, tai sitten kasvo-aihe on korvattu soikeilla granaateilla. O.Magnuksen kuvituksen meripedon oudot silmät pitkin kehoa voidaan katsoa em. kasvojen kanssa samaksi piirteeksi. Kun synnynäistä sormien välistä ihopoimua esiintyy Länsi-Suomessa, huomaamme olevamme hyvässä seurassa.

Isä-Merovecin Suomi-yhteys löytyy myös suomalaisten pakanallisen sodanjumalan, Ikuturson, kautta. Ikuturso nousi merestä tukemaan sotaakäyviä suomalaisia, ja sitä pidettiin hyvin hirmuisena. Meillä sodanjumalana, frankeilla prinssin siittäjänä. Siis sama olento? Merovecin räpyläkäsien tuoma arvovallan lisäys ei tunnu enää yhtä kummalliselta.

Ikuturso löytyy myös norjalais-islantilaisten saagojen Fundinn Noregr-kertomuksesta. Tämän Snorri Sturlussonin muistiinmerkitsemässä muodossa säilyneen saagan mukaan Norjan valtakunnan perustaja ja ensimmäinen kuningas Norri oli Suomen kuninkaan Fornjotrin poika.

Fornjotr on kirjaimellisesti käännettynä muinaisjätti, mikä viittaa suomalaisten (kainuulaisten) suurikokoisuuten ja maineeseen noitina ja jättiläisinä. Sana voi olla alkuperäinen norjan kielessä, mutta voi olla myös käännöslaina, ja on silloin Suomesta mistä ko. saagan mukaan tulivat Norjan valloittajat ja perustajatkin. Suomessa on vanha sana "jatuli", joka kansanperinteessä liitetään Pohjois-Suomessa asuneeseen muinaiskansaan. Fornjotr on voinut (takaisin)lainautua suomeen myös sananväännöksenä: Fornjotr = Horntors (Sarvitursas) = Ikuturso!!

Tämä lainautumis/muuntumis -ketju tekisi Isä-Merovecista, Fornjotr-jättiläisestä ja suomalaisten sodanjumalasta Ikutursosta saman hahmon, joka tunnettiin hieman eri muotoisena ja erilaisissa kertomusyhteyksissä Norjassa, Frankkiassa ja Suomessa. Hahmon alkuperästä ei tällä tarkastelulla voida sanoa vielä mitään, mutta ko. yhtäläisyyksien esiintyminen todistaa osaltaan pohjolan kansojen välistä vilkasta kulttuurivaihtoa vanhoina aikoina.

Kielihistoriallisten ja arkeologisten todisteiden perusteella on voitu päätellä 600-luvulla jKr. muuttoliikkeeksi tulkittu kulttuuriyhteys Reininmaalta Keski-Saksasta Länsi-Suomeen. Geenikartoitukset eivät tosin viittaa suuremman ihmisjoukon tuloon, mutta esim. muusta Suomesta poikkeava hautaamistapa Eurajoen laaksossa kertoo erilaisesta traditiosta. Mahdollisesti samoihin aikoihin Pohjanmaalle on tullut sellaisia vaikutteita, joita ei ole esim. Satakunnassa ja Hämeessä: Länsigermaanisia (keltogermaanisia?) sukunimiä, jotka ovat yhä käytössä Etelä-Pohjanmaan vanhimpien talojen ja sukujen nimissä, ja kielellinen x-tekijä. Ovatko nämä kulttuurivaikutteiden saapumiserät voineet tuoda tai "päivittää" merihirviö-tarustoa, vai onko yhteinen mytologia helpottanut tulokkaiden kotiutumista?

On keinotekoisen oloista olettaa, että meritursas-teema olisi ollut täällä tuntematon ilman länsigermaanista vaikutusta, mutta em. muuttoliikkeenä hyvin selittyvät vaikutteet ovat hyvinkin voineet lähentää suomalaista ja länsigermaanista (ala-saksalaista, friisiläistä, hollantilaista) kulttuuria. Suoriin yhtyksiin Keski-Eurooppaan viittavat myös eräät esineet tms. piirteet, joita esiintyy sekä täällä että lännempänä, mutta ei Ruotsissa. Suomen arkeologinen aineistohan osoittaa yhteyksiä Tanskan salmien seudulle pronssikaudella, ja Veikselin suun alueelle paljon pidemmältä ajalta, ja tietyt kielelliset vaikutteet ovat merkillepantavasti länsigermaanisia, ei skandinaavisia.

Eräs mielenkiintoinen suomalais-reininmaalainen yhteys löytyy paljon puhuttujen ULFBERTH-miekkojen levinnäisyydestä. Näitä oman aikansa laatutuotteita on löydetty melko laajalti, mutta Reinimaan, jossa seppä Ulfberth lienee pitänyt fabriikkiaan, lisäksi on vain yksi huomattava löytökeskittymä: Länsi-Suomi. Täältä kyseisiä arvomiekkoja on löydetty jopa enemmän kuin valmistus-alueelta, vai onko sittenkään? Ostiko jokin kauppakomppania Ulfberthin koko tuotannon, vai muutti seppä tai hänen tuotemerkkinsä perijä itse Suomeen? Molemmissa tapauksissa kulttuuri- ja myyttiaineiston siirtyminen kumpaankin suuntaan on voinut vauhdittua.

Kun Fundinn Noregr-saagassa nimetään Norjan, Orkneyn, Normandian ja Englannin dynastioiden kantaisäksi muinaisjätti Fornjotr Suomesta, frankit pistivät paremmaksi. Heillä kuninkuuteen oikeutti "merisyntyisyys".

Edellä esitetty tarkastelu osoittaa vahvasti siihen suuntaan, että molemmissa tapauksissa kuninkaallinen esi-isä oli aivan sama hahmo, mikä se sitten lieneekin. Meitä suomalaisia kiinnostanee se, että kyseinen kummajainen oli meidän hirmuinen sodanjumalamme, ja Merovec -nimi ei voi olla ilman yhteyttä sanaan meri, joka on hyvin vanha, ilmeisen alkueurooppalainen, ja suomalaisissa kielissä kotoperäinen.




Kuninkaalliset esi-isät:

Norjalais-islantilaiset saagat: Fornjotr, Suomen kuningas, Norjan valloittajan isä, "Muinaisjätti", dynastian esi-isä.

Merovec-taru: Merihirviö, Kuninkaallinen siittäjä, dynastian esi-isä.

Suomi: Ikuturso, Sodanjumala, "nousi merestä tarvittaessa.



Ikuturso-esinelöydöt Frankkivaltakunnassa, Norjassa ja Suomessa

torstai 17. joulukuuta 2009

Suomen heimojen ja murteiden eriytyminen kielihistorian valossa

Prof. Kalevi Wiikin mukaan:




Lyhenteiden selitykset:

VKS Varhaiskantasuomi
MKS Myöhäiskantasuomi
Baltti Balttilaisen kielen vaikute
Germaani Germaanisen kantakielen vaikute
Sknd Muinais-skandinaavi , pohjoisgermaaninen kieli
Go Gootti, itägermaanien kieli
Est Viron kieli
L.germ. Länsigermaaninen kieli (Keski-Euroopasta)
L.s. Lounais-Suomen murre
Häme Hämeen murre
Karj. Karjalan murre
Mr. Muinaisruotsi
Sl. Slaavilainen kieli
Lappi Saamelaiskielet
Kantalappi Saamelaiskielten kantakieli
X X-tekijä, Pohjanmaan murteissa havaittavissaoleva tunnistamaton vaikute.


Pohjois-Euroopassa, Veikselin suun ja Pojoisen Jäämeren välisellä alueella, puhuttu varhaiskantasuomen kieli jakautui indoeurooppalaisten balttilaiskielten vaikutuksesta kantalappiin ja siihen osaan, josta kehittyi myöhäiskantasuomi. Tämä tapahtumasarja yhdistetään ns. vasarakirveskulttuurin vaikutukseen mm. Suomen lounaisrannikolle, ja sen myötä tapahtuneeseen elinkeinojen muuttumiseen metsästys/keräily-taloudesta, eli "lapinelinkeinosta", kohti maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Sisämaan väestö, joka pitäytyi perinteisessä elintavassaan, vuotuiskierrossa ja metsästyksessä, jäi myös balttilaisen kielivaikutteen ulkopuolelle. Elinkeino- ja asutustapojen erilaisuus erotti väestöryhmiä toistaan, ja teki kielieroavaisuudesta pysyvän. Näin suomi ja saame eriytyivät. Myöhäiskantasuomeen pronssikaudella tulleet germaaniset vaikutteet syvensivät eroavaisuutta.

Rautakaudella kohdistui koko Suomen rannikkoon virolainen maahanmuutto, joka näkyy hyvin selvästi arkeologisessa aineistossa. Nyt jo hylätyn "asutuskatko-teorian" aikana oletettiin jopa (Ella Kivikoski, etc.), että ko. asutusliike olisi ollut suomalaisten varsinainen maahanmuutto ajanlaskun alun aikoihin. Taulukossa se näkyy virolaisena vaikutuksena lounaismurteisiin. Ahvenanmaan ja Turun saariston ruotsalaisasutusta edelteneet paikannimet ovat säilyneet etupäässä muuntuneessa ruotsinkielisessä asussa. Joissakin tapauksissa on silti tunnistettavissa virolainen alkumuoto, jota ei ole voinut esiintyä ko. ajankohdan suomalaismurteissa. Suomenlahden eteläpuolelta on siis tullut väkeä.

Parisen tuhatta vuotta sitten kantagermaani oli jo hajonnut Skandinaviassa puhuttuun pohjoisgermaaniin, Rooman valtakuntaan rajoittuvan "Germanian" länsigermaaniin ja nykyisessä Puolassa puhuttuun goottiin ym. itägermaanisiin kielimuotoihin. Kaikki nämä vaikuttivat suomen kielen kehitykseen. Skandinaavinen vaikutus lounaassa selittynee yhteyksillä Ahvenanmeren yli. Goottien vaikutus rannikoilla on sopii hyvin luontevasti Gotlannin kauppamahdin nousuun. Gotlantilaisethan olivat muinaissuomalaisille tärkeämpiä kuin koko manner-Ruotsi.

Sinä arkeologisena jaksona, jota lännessä nimitetään merovinki-ajaksi erään Ranskan hallitsijasuvun mukaan, Ruotsiin ilmestyy rikas Wendellin kulttuuri ja samanaikaisesti on Suomen puolella Pohjanlahtea havaittavissa vaurastumista ja uutta esinekulttuuria. Tätä ei voida pitää irrallisena murrekehityksissä havaittuun länsigermaaniseen vaikutteeseen, joka kielihistoriallisesti on voitu ajoittaa juuri tuohon vaiheeseen. Satakuntaan näyttää siis muuttaneen väkeä suoraan Keski-Euroopasta, ja on myös asetettava kysymys: Muuttiko länsigermaaneja myös Ruotsin Uplantiin? Wendellin ruhtinashautojen ja Sutton Hoon laivoineen haudatun angli-kuninkaan varusteissa on nähty yhtäläisyyksiä.

Satakunnan, Hämeen ja Karjalan suomen murteita puhuva talonpoikaisasutus näyttää tuohon aikaan levinneen saamelaisten asuttamiin erämaihin Etelä-suomessa, koska em. murteet ovat saaneet lappalaista ainesta.

Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen lopulla Karjalan poliittinen ja kaupallinen merkitys kasvaa. Kauppa- ja hallintokeskuksiin, Korelan (Käkisalmen) ja Vanhan Laatokan (Staraja Ladoga) kaupunki-asutuksiin muodostuu entistä suuremmat varjagi-kauppiaiden koloniat, jotka jättävät muinaisskandinaavisen kielenlisän karjalan murteeseen. Samaan aikaan slaavien yksihuoneiset savupirtit ilmestyvät Staraja Ladogan arkeologiseen aineistoon, -ja slaavilainen tekijä puhuttuun kieleen.

Muualla Suomessa sisäinen muuttoliike ja talonpoikaisasutuksen levittäytyminen luovat uusia murrekombinaatioita, ja ulkoista vahvistusta saadaan viron kielestä ja muinaisruotsista. Vielä selvättämätön luku on Pohjanmaan X-tekijä. Pohjanmaalla on ollut rikas rautakautinen asutus, joka eräässä vaiheessa hävisi, ja em. aikaan myös virolaista maahanmuuttoa. Birger Jaarlin useat sotaretket 1250-luvulla suomalaisia ja hämäläisiä vastaan saivat Pohjanmaan rannikolla etnisen puhdistuksen luonteen, mutta jo Kyröjoen keskijuoksulla Ruotsin valtaa edeltenyt väestö jäi henkiin.

Eräät nykyaikaan asti säilyneet pohjalaiset henkilö- ja paikannimien erikoisuudet viittaavat sellaiseen yhteyteen Keski-Eurooppaan, mikä ei koskettanut esim. Hämettä. Jos X-tekijä on läntistä alkuperää, se lienee samaistettavissa ko. nimi-reliikkeihin.

Tapahtumia Suomessa 1200-luvulla

Yleisesti luullaan ruotsalaisten tehneen ristiretkiä Suomeen, ja tuoneen tänne ns. länsimaisen sivistyksen uskontoineen etc.. Asiakirjat osoittavat kuitenkin, että meillä oli kiinteät suhteet Rooman paaviin ja silloisen Euroopan sivistyskeskuksiin jo ennen Suomen liittämistä Ruotsiin 1249-50 sodassa. Kristinuskosta Suomessa on olemassa arkeologisia jälkiä jo 800-luvun jKr. alusta, ja eräät dokumentit viittaavat siihen, että 1200-luvulla tapahtuneet Ruotsin hyökkäykset Suomeen pakkokristillistämisen merkeissä aiheuttivat pakanallisen vastareaktion, jota surtiin mm. Vatikaanissa.



1164 , 1189 , 1192 AD: Upsalan arkkipiispan alaisten hiippakuntien luettelo ei mainitse mitään Suomesta. Suomi ei siis voi olla valtakunnan osa tai muuten alamainen Ruotsin kuninkaalle.

1202 AD: Tanskalaisten sotaretki Suomeen.

1178 AD: Suomen piispa Rodulf joutuu Halikon Rikalassa kuurilaisten vangiksi, ja nämä vievät hänet vangittuna mukanaan. Piispan arvoesineet onnistutaan kätkemään taistelun aikana, ja ne löydetään satoja vuosia myöhemmin. Aarteet päätyivät Kansallismuseoon.


Halikon aarre l. piispan kamat.

1209 AD: Suomen piispanistuin on jäänyt tyhjäksi, ja paavi myöntää Tanskan arkkipiispalle erivapauden vihkiä virkaansa uusi Suomen piispa, vaikka hakija on aviotonta syntyperää ja siksi normaalikäytännön mukaan virkaan kelpaamaton. Tanskalaisen kronikkatieto väittää eräiden ylhäisten tanskalaisten, Sunen poikien, käännyttäneen suomalaisia paavin uskoon, mutta kristillinen hautaustapa on yleistynyt Suomessa jo 3-4 sataa vuotta aiemmin.

1221 AD: Paavi antaa Suomen piispalle valtakirjan kieltää kristittyjä kauppiaita purjehtimasta "vieressä asuvien raakalaisten" luokse, koska nämä vainoavat suomalaisia. Raakalaisilla tarkoitettaneen Novgorodia..

1229 AD: Suomi paavin suojeluvaltioksi. Kristillistynyt Suomi luovuttaa pakanalliset kulttipaikat kirkon haltuun, ja paavi Gregorius IX julistaa suomalaisille turvatakuun mm. Ruotsia vastaan. Paavi kieltää myös uudelleen kristittyjä käymästä kauppaa Suomen vihollisen Novgorodin kanssa "kunnes nämä lakkaavat vainoamasta suomalaisia". Tuomiokirkko siirretään "Vanhaan Turkuun", Koroisiin.

1232 AD: Paavi määrää uskonnollisen munkkiritarikunnan, Liivinmaan Kalpaveljet, suojelemaan Suomea. Baldwin Adanalainen nimitetään paavin legaatiksi Suomeen, Viroon, Liivinmaalle Kuurinmaalle ja Semgalleniin. Nimitys osoittaa että Rooma käyttää suoraa valtaa tällä alueella.

1233 AD: Saksalaisen aateliston jälkeläisistä koostuva Kalparitaristo hyökkää paavin virolaisten vasallien kimppuun eräässä kirkossa Tallinnassa, ja teurastaa aseettomat virolaiset. Teko on paavin tahdon vastainen, ja tekee tyhjäksi kirkon suunnitelman perustaa Itämerenmaihin paikallisista kansallisuuksista koostuvat kristilliset valtiot.

1234 AD: Vilhelm Modenalainen nimitetään legaatiksi Suomeen, Viroon, Liivinmaalle, Kuurinmaalle, Semgalleniin, Preussiin ja Gotlantiin. Asiakirjan mukaan Suomen piispa Tuomas lahjoittaa aeimmin pakanallisena kulttipaikkana käytetyn maa-alueen kappalaiselleen.

1236 AD: Liettua voittaa Kalparitariston taistelussa, josta pääsee pötkimään pakoon vain kuusi munkkia. Saksalainen ritarikunta riistää heti Kalpaveljistön omaisuuden, linnat ja läänit. Liivinmaalla puhkeaa kapina ritaristoja vastaan.

1241 AD: Ruotsin kaikkien piispojen luettelo ei vieläkään mainitse Suomea.

1245 AD: Suomen piispa Tuomas eroaa virastaan. Suomen hiippakunnan hengelliseksi valvojaksi määrätään dominikaanien Daakian provinssin priori.

1249 AD: Innocentius IV uudistaa paavillisen suojelun Suomelle. Birger Jaarli hyökkää Suomeen kiellosta huolimatta, ja hävittää maata. Myöhemmin Lyypekin kaupunginkronikka mainitsee juuri Birgerin liittäneen Suomen Ruotsin valtakuntaan. Itse Ruotsin arkistoista ei noin epäkorrektia asiakirjaa ole löytynyt. Turkuun nimitetään uusi ruotsalainen piispa Bero, joka tilittää kirkon verotulot Ruotsin kuninkaalle. Dominikaanit saapuvat Suomeen. Suomen hiippakunta mainitaan Ruotsin kirkon asiakirjoissa 1253 alkaen.

Innocentius IV:n turvakirje Suomelle Ruotsia vastaan

27.08.1249:

"Innocencius episcopus, seruus seruorum Dej, venerabilj fratri episcopo et dilectis filiis clero et populo Finlandie, salutem et apostolicam benediccionem. Sacrosancta Romana ecclesia deuotos et humiles filios ex assuete pietatis officio propensius diligere consueuit et, ne prauorum hominum molestiis agitentur, eos tanquam pia mater sue proteccionis munimine confouere. Eapropter, dilectj filij, vestris iustis postulacionibus grato concurrentes assensu, adinstar felicis recordacionis G[regorii] pape, predeccesoris nostri, vestras et diocesin Finlandie sub beatj Petri et nostra proteccione suscjpimus et presentis scriptj patrocinio communimus. Nullj ergo omnino hominum liceat honeste proteccionis paginam infringere nel ei ausu temerario contraire. Si quis autem attemptare presumpserit, indignacionem omnipotentis Dej et beatorum Petri et Paulj, apostolorum eius, se nouerit incursurum. Datum Lugdunj vj kalendas Septembris pontificatus nostri anno septima."

"Innocentius piispa, Jumalan palvelijain palvelija, lähettää kunnioitettavalle piispaveljelleen sekä rakkaille pojilleen Suomen papistolle ja kansalle tervehdyksen ja apostolisen siunauksen. Kaikkein pyhin Rooman kirkko on taipuvainen rakastamaan hurskaita ja nöyriä poikiaan enemmän kuin totuttuun hurskauteen kuuluu, jotteivät pahat ihmiset heitä ahdistelisi, vaaliakseen heitä turvallisessa suojeluksessaan kuin hurskas äiti. Sen tähden, rakkaat poikamme, suosiolla hyväksymme oikeutetut pyyntönne ja kuten iäti muistettava paavi Gregorius, edeltäjämme, otamme teidät ja Suomen hiippakunnan pyhän Pietarin ja meidän suojelukseemme, minkä tällä suojelukirjeellä vahvistamme. Älköön siis kellään ihmisellä olkoon lupaa tämän kirjeen rehellistä suojelua loukata tai nousta sitä uhkarohkeasti vastustamaan. Jos sitä joku kuitenkin aikoo yrittää, saa hän huomata saavansa päälleen Jumalan kaikkivaltiaan ja pyhien Pietarin ja Paavalin, teidän apostolienne, epäsuosion. Annettu Lyonissa
27. elokuuta paaviutemme seitsemäntenä vuonna."


Lähde: Registrum Ecclesiæ Aboensis - Åbo Domkyrka Svartbok, toim. R. Hausen 1890. Käännös: "Suomen varhaiskeskiajan lähteitä". Historian aitta XXI. Toim. Martti Linna. Jyväskylä 1989.


Upsalan arkkihiippakunta perustettiin 1164 paavin käskykirjeellä, jossa uudelle arkkipiispalle ei alistettu mitään kirkollista hallintoa Suomessa. Kun samanaikaisesti asiakirjat kertovat paavin asioineen Suomea koskevissa asioissa joko suoraan tai tanskalaisen tai keskieurooppalaisen kirkkohallinnon kanssa, Ruotsin kirkon osallistuminen Suomen asioihin on poissuljettua. Paavin turvakirjeet olivat vahvoja ultimaatumeita, mutta vain katolisessa maailmassa. Idän ortodoksikirkkoon kuuluvat novgorodilaiset eivät olisi jättäneet Suomea rauhaan sotaretkiltään Rooman käskystä. Jää siis vain yksi vaihtoehto sille, ketä paavi piti suomalaisten uhkaajana: Ruotsi.

Suomi ei siis säilyneiden asiakirjojen mukaan ole voinut kuulua Ruotsin kuninkaan alamaisuuteen ennen 1249 sotaa. Birger Jaarli näyttää hyökänneen järjestyneet kirkolliset olot, oman hiippakunnan ja paavista Turun piispaan johtaneen vakiintuneen "virkatien", omaavaan kristilliseen maahan, -ja vastoin katolisen kirkon kieltoa. Se, että kouluissa edelleen opetetaan ruotsalaisten tuoneen kristinuskon Suomeen, onkin luku sinänsä. Meille opetetaan ilmiselvää höpinää suomalaisten historiallisen omakuvan vääristämiseksi, eikä tämä asiantila ole irrallaan paljonpuhutusta "heikosta itsetunnosta". Useimmat suomalaiset luulevatkin, ettei heillä ole omaa kansallista historiaa. Heille ei sitä kerrota.

Eerik Pyhän legendan historiallinen arvo



Seuraava kirjoitus on julkaistu Historiallisessa Aikakauskirjassa 1919. Keskustelu ristiretki-myytin sepitteellisyydestä käytiin tutkijoiden piiriissä jo niihin aikoihin, mutta kouluhistoriaan ja sanomalehti-tietoon "uudet" näkemykset eivät ole vielä ehtineet.


"Legendan arvo tutkittaessa Eerik Pyhän historiaa on viime vuosikymmeninä ollut sangen kiistanalainen. Knut Stjerna asettui kielteiselle kannalle, selittäen Eerikin pyhimysominaisuuden ja hänelle omistetun suuren merkityksen johtuvan pääasiassa siitä, että upplantilainen muistotieto, johon Stjerna väittää legendan kirjaanpannun muodon perustuvan, on häneen yhdistänyt kahdelta eri taholta lainattuja piirteitä ensinnäkin Adam Bremeniläisen mainitsemasta, 1000-luvulla Upplannissa mestatusta ja myöhemmin pyhänä pidetystä lähetyssaarnaajasta nimeltä Henricus peregrinus, toiseksi Frö-jumalasta. Tämä käsitys ei saanut yleisempää kannatusta, sillä pidettiin hyperkriitillisyytenä hyljätä perimätieto silloin kuin puuttui positiivisia todisteita sen virheellisyydestä.


Seuraava kysymystä laajemmin käsitellyt tutkija, K. B. WESTMAN pitääkin Eerik Pyhän historiallisuutta kaiken epäilyksen ulkopuolella olevana ja käsittelee legendaa luotettavana lähteenä. Niinpä hän pitää Eerik Pyhää erikoisen huomattavana persoonallisuutena. Tämä muka miekka kädessä alistaa koko Ruotsin omakseen, ulkopolitiikassaan koettaa lujittaa Ruotsin valtaa sen vanhassa veromaassa Suomessa, säätää lakia, kirkkopolitiikassaan esiintyy konservatiivina kansalliskirkollisena bernhardinilaisia uutuuksia vastaan, j. n. e. Westman puolestaan pitää legendaa erikoisesti Eerikin puolueen johtavien piirien keskuudessa säilyneeseen traditsioniin perustuvana. Täydellistä käännettä metodisessa suhteessa merkitsee LAURITZ WEIBULLin hiljakkoin ilmestynyt tutkimus Erik den Helige (Aarboger för nordisk Oldkyndighed og Historie, I917).

Kun edellinen tutkimus oli ainakin siinä kohden ollut yksimielinen, että legenda perustuu perimätietoon, ottaa Weibull sen käsiteltäväkseen vertailevalta pyhimystarustolliselta, hagiograliselta kannalta, tullen sangen mielen kiintoisiin ja epäilemättä, ainakin pääkohdissaan, luotettaviin tuloksiin.

Tarkastaessaan, mitä Eerik Pyhästä oikeastaan varmuudella tiedetään, Weibull toteaa, että Eerikkiä mainitaan jo hänen poikansa Knut Eerikinpojan aikana (1167-1196) ruotsalaisten kuninkaaksi, mutta että hän ei tullut yleisemmin tunnustetuksi, että hänet surmasivat hänen vihamiehensä ja että hänet haudattiin Upsalan kirkkoon. Tätä Eerikkiä pidettiin vasta I2OO-luvulla pyhimyksenä, tosin vähäarvoisena, ja I3:nnen vuosisadan puolivälissä, jolloin hänen päiväänsä toukokuun I8 P. vietettiin Upsalassa suurena juhlana, on hän tullut yleisemmin tunnustetuksi. Weibull huomauttaa, että legendojen olemusta ei ollenkaan ymmärretä, jos niitä pidetään tapahtumien ja persoonallisuuksien kuvauksena.

Pyhimystarujen sepittäjillä ei milloinkaan ole ollut sellainen tarkoitus, vaan heidän pyrkimyksensä on ollut antaa kansalle hyviä esikuvia. Lukuisat yksityiskohdat osoittavatkin, että Eerikin legendaan ovat suuressa määrin vaikuttaneet kertomukset vastaavanlaatuisista tapahtumista Olavi ja Knut Pyhän elämässä. Legenda ei siis ole upplantilaista eikä Eerikin puolueen traditsionia, vaan keskiajalle ominaista oppinutta kompilatsiotyötä, jonka vuoksi sillä Weibullin mielestä suoranaisena historiallisena lähteenä ei ole mitään arvoa. Ainoastaan kirjallisuushistoriallisesti se on mielenkiintoinen koska siitä käy selville, miten Pohjolan kolmas ja viimeinen kansallispyhimys Erik Pyhä runoiltiin ja kuinka hänestä legendaa kirjoitettaessa ei enää tiedetty ihan mitään."

A.KN.


Eteläisen Skandinavian kieli pronssikaudella: Suomalais-ugrilainen, balttilainen, germaaninen, vai??

Claes-Christian Elert

Julkaistu aiemmin: Studier i svensk språkhistoria 4 (utg. Patrik Åström), 1997,
Institutionen för nordiska språk, Stockholms universitet, 106 91 Stockholm..



Suuremman murteiden ja kielimuotojen erilaisuuden puuttuminen Skandinaviassa ja Pohjois-Saksassa puhutussa germaanisessa kielessä varhaisimpien säilyneiden kirjallisten näytteiden ajalta, noin 200-500 jKr., osoittaa hyvin vahvasti että germaanisia kieliä on puhuttu niin laajalla alueella vain lyhyen ajan. Myöhäisellä pronssikaudella, noin 700 eKr., tapahtui kulttuurin muuttumista, jolloin aikaisemmin puhutut kielet ovat voineet korvautua germaanisella kielellä.

Viimeisimmät tutkimukset jotka liittyvät suoraan ja epäsuorasti varhaisiin eroavaisuuksiin germaanisessa kielessä:
1. Indoeurooppalaisten kielten historiasta: Renref, Mallory, etc..
2. Suomalaiset ja venäläiset tutkijat suomalais-ugrilaisten kielten esihistoriasta: Sammallahti 1995.
3. Eurooppalaisen väestön geneettinen ja maantieteellinen historia: Cavalli-Sforza 1994.

Milton Nuñezin ja Pavel Dolukhanovin laatimien mallien mukaan proto-uralilaisen kielen puhujat asuttivat aluetta joka ulottui periglasiaalista vyöhykettä pitkin Reiniltä itään ja myös Skandinaviaan. (Kartta 1.) Valloituksen tai suuremman demografisen tuottoisuuden seurauksena kieli ja mahdollisesti väestö korvautui proto-germaanisen kielen puhujilla. (Kartta 2.)

Itämeren alueen kielten yhteisenä piirteenä on nähty (K.Wiik 1995) substraatti tai jälkiä kontaktista suomalais-ugrilaiseen kieleen. Tuoreimmat dna-tutkimukset osoittavat, että saamelaiset poikkeavat jyrkästi muista Skandinavian tai Suomen populaatioista. (Cavalli-Sforza 1994, Sajantila 1995) Suuren geneettisen välimatkan ja kielten läheisen yhteyden yhtäaikaisuus suomalaisten ja saamelaisten välillä tukee perinteellistä käsitystä kielen vaihtumisesta. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että saamelaiset esiintyivät myöhäisinä metsästäjä/keräilijöinä.

Arkeologisilla, geneettisillä ja linqvistisillä perusteilla voidaan myöhäisen pronssikauden kieltä Skandinaviassa pitää suomalaisena tai balttilaisena, tai sitten molemmat kielet olivat edustettuina. Niin tai näin, voimme kuitenkin päätellä, että monimutkainen ja monipuolinen kielellinen tilanne on vallinnut subglasiaalisessa Euroopassa jääkauden jälkeen. Tämä onkin luonnollista Etelä-Euroopan oltua asutettu kymmeniä tuhansia vuosia, ja Skandinaviankin jo 7-8 vuosituhatta ennen pronssikautta.

Paremmin tunnettu kielellinen tilanne varhaisissa kulttuureissa, kuten eteläisessä Euroopassa ja Anatoliassa ensimmäisinä vuosituhansina eKr. näyttää kirjavan kuvion IE-kieliä ja ei-indoeurooppalaisia kieliä, joista useimpia puhuttiin rajoitetuilla alueilla. Samankaltainen tilanne lienee ollut vastaavissa oloissa eri puolilla maailmaa, -Skandinaviassakin. Eräät arkeologiset todisteet (Larsson 1986, Nordström 1992, Wigren 1987) ovat hyvin sen suuntaisia, että Ruotsin pronssikaudella on vallinnut samankaltainen kielien kirjavuus.

Kommentit voi osoittaa kirjoittajalle: elert@algonet.se


Claes-Christian Elert: The Language of southern Scandinavia in the Bronze Age: Fenno-Ugric, Baltic, Germanic, or ...
The Human Population Genetics Lab headed by Professor L.L. Cavalli-Sforza,


Kartta 1:

Temppeliritarit v. 1118 - 1307 jKr. -Uskonsoturit jotka kirkko petti



Nykyaikainen kiinnostus esoteerisia asioita kohtaan johtaa tavan takaa ja yllättäenkin keskiaikaisen Temppeliritarikunnan jäljille. Mikä oli tämä paavin pyhittämä ja paavin tuhoama joukko, jonka yhteyteen liitetään kummallisia asioita? Tässä perustiedot.


Paavi Urban II julisti katolisen kirkon historian suurimman kampanjan, "ristiretket", alkaneeksi 18.11. vuonna 1095 Clermontin kaupungin edustalle kokontuneelle rahvaalle pitämässään puheessa. Hän vetosi kansanjoukon kristillisiin tunteisiin kuvailemalla heille sitä onneetomuutta, että "Pyhä Hauta on vääräuskoisten käsissä, ja se on vapautettava." Tämä atrappi tehosi, ja ranskalaisten kerrotaan kiljuneen kurkku suorana: "Deus lo volt!" -Se on jumalan tahto.

Seuraavien vuosikymmenten aikana eurooppalainen kristikunta lähetti parhaimmistonsa, sotilaita, pappeja, nuoria miehiä ja oppineita, ja myös raakalaisensa ja väkivaltarikollisensa kohti islamilaisen maailman puolustuslinjoja. Lähtijöitä arvellaan olleen jopa miljoonan verran.

Idean toisuskoisia vastaan käydyn sodan tms. murhaamiskampanjan "pyhyydestä" oli lanseerannut profeetta Muhamed, jonka versio Jerusalemin-uskontojen traditiosta oli harvinaisen simppeli ja suoraviivainen. Muhammedin maallinen tausta onkin basaarikauppiaana toimimisessa. Rooma oli joutunut katsomaan voimattomana muslimien nopeaa voittokulkua, ja kirkon vanhimpien ja arvokkaimpien alueiden, Levantin ja Pohjois-Afrikan, joutumista islamilaisen Kalifaatin osaksi. Paavit ja heidän kardinaalinsa olivat joutuneet katsomaan tosiasioita suoraan silmiin, ja etsimään syitä kristikunnan heikkouteen ja tappioon.

Urban II:n aikaan mennessä äärimmäisen suvaitsemattomuuden ja raakuuden edut olivat tulleet kirkolle selviksi. Häikäilemättömyys ja väkivaltaisuus olivat toki kuuluneet kristittyjen repertuaariin jo keisari Konstantinuksesta alkaen, ja sekä Islam että kristinusko muokkasivat ihmisen persoonallisuutta autoritaariseen ja väkivaltaiseen suuntaan.

Nyt myös Vatikaani otti käyttöön vuosisatojen koulimistyön hedelmät, ja päästi psykopaatti-laumansa kilpailevan firman kimppuun.

Meidän on syytä muistaa, että itämerensuomalaisina, eli läntisen Pohjois-Euroopan viimeisinä pakanoina, olimme myös itse "ristiretkiksi" naamioitujen kansanmurha-kampanjojen kohteena 1100-luvulta jKr. alkaen. Me emme kuuluneet siihen ristikuntaan, joka lähetti "frankit" veressä kahlaten Jerusalemiin.

"Armon vuonna" 1118 Jerusalem oli kristittyjen hallitseman kuningaskunnan pääkaupunki, ja ranskalainen ritari Hugues de Payen teki kahdeksalle toverilleen historiallisen ehdotuksen: He vannoisivat köyhyyteen sitoutumisen valan, ja omistautuisivat pyhille paikoille matkustavien kristittyjen suojelemiseen. Jerusalemin kuningas Balduin II osoitti heille majapaikan Salomonin temppelin paikalla olevan Al Aksan moskeijan viereisestä rakennuksesta.

Ritari-joukko, jolla ei ollut mitään virallista statusta, sai tehtäväkseen temppelivuoren puolustamisen, ja he ottivat käyttöönsä myös useita rakennuksia, joissa he alkoivat majottaa pyhiinvaeltajia. He nimittivät itseään "Temppelin köyhiksi veljiksi". Ensimmäiset kymmenen toimintavuottaan järjestö oli köyhä, ja näyttikin köyhältä.

Vuonna 1127 jKr. joukkoon kuului jo 300 munkkilupauksen tehnyttä veljeä, ja heillä oli komennuksessaan jopa 3000 sotilasta. Mainittakoon, etteivät kaikki ristiretkeilijät olleet sotilasmunkkeja tms. uskonkiihkoilijoita, vaan joukon jatkona oli suurin määrin kristikunnan pohjasakkaa, joka Virossa ja Liivinmaalla tunnettiin nimityksellä "Kristuksen sotapalvelusveljet". Näin kertoo Henrik Lättiläinen. Usein näitä "uskonsotureita" värvättiin hirsipuidenkin juurelta: Otatko ristin, vai nousetko tikkaille?

Kristitystä maailmasta Jerusalemiin saapuvat pyhiinvaeltajat tarvitsivatkin sekä luotettavien majatalojen verkoston, että aseellisia saattomiehiä jotka köyhyyslupauksensa takia eivät ryöstäneet heitä. Temppeliritariston tulevaisuuden kannalta merkityksekkäämpi oli kolmas pyhiinvaeltajien tarvitsema palvelus: Rahojen ja pääomien luotettava siirto.

Temppeliritarien toimistot Euroopassa ottivat vastaan pyhiinvaeltajan matkakassan, ja antoivat kuitin jolla saattoi nostaa käteistä sekä matkan varrella että perillä Palestiinassa. Enää ei voitu puhua "köyhistä veljistä".

Järjestö otti evankelista Johanneksen nimikkopyhimyksekseen, ja Clairvaux'n Pyhä Bernhard, jota Temppeliritarien alkuperäiseen perustajajoukkoon kuulunut Hugues I, Champagnen kreivi, oli auttanut luostarinsa rakentamisessa, puhui järjestön puolesta paaville. Hugues de Payen sai v. 1127 Roomassa Honorius II:n kädestä ritaristonsa virallistavan paavillisen hyväksynän.




Kahdeksan ryysyläisen ideasta oli näin kasvanut organisaatio, jota mikään maallinen tai kirkollinen viranomainen ei voinut kontrolloida, ja joka totteli ainoastaan itsensä paavin määräyksiä. Heillä oli täydellinen verovapaus ja tuomiovalta tiluksillaan. Järjestön omaisuus kasvoi sen ajan mittojen mukaan suunnattomaksi. Heidän laivansa kuljettivat pyhiinvaeltajia, jotka yöpyivät ja ruokailivat heidän majataloissaan, ja saivat turvaa ritariston linnoituksista. Ritariston tukikohdat olivat vahvasti linnoitettuja, -myös Euroopassa.

Siihenaikaan kirkko ja yleinen mielipide tuomitsivat voimakkaasti koronkiskonnan, ja rahaliikennettä hoitavat juutalaiset ja italialaiset olivat huonossa maineessa. Verovapautensa ja henkilöstönsä köyhyys-lupausten turvin Temppeliherrat saattoivat pitää korko- ja välityspalkkio-vaatimuksensa kohtuullisina, ja uskonnollisen arvovaltansa kautta se saavuttivat sellaisen luottamuksen, että monet mahtihenkilöt herttuoista kuninkaisiin luovuttivat raha-asioidensa hoidon ritarikunnalle.

Uskonnollisen ja moraalisen rikkeettömyytensä ansiosta ritarikunta saattoi pitää kaupallisia ja diplomaattisia suhteita myös islamilaiseen maailmaan, ja ritarikunnan Pariisissa sijaitsevassa temppelissä saatu talletustodistus oli käypää rahaa myös muslimeille.

Temppeliherrojen finanssitoiminta käsitti kaikki 20. vuosisadan pankkitoiminnan lajit: Talletusten vastaanotto karttuville tileille, lainananto, velkojen perintä, panttilaina, takaamiset, eläkkeet, rahansiirrot maasta toiseen, ja vekselit. Länsimaisen pankkitoiminnan perustan laskeminen oli siis uskonnollisen, köyhyyteen sitoutuneen sotilaallisen munkiston työtä. Ritarikunta valvoi myös mittojen ja vaakojen oikeamittaisuutta.

Kun Ranskan kuningas, Filip II August, lähti v. 1190 ristiretkelle Palestiinaan, hän määräsi valtakunnan verot ym. tulot tilitettäväksi ritarikunnan Pariisin temppeliin, joka oli myös järjestön päämaja Euroopassa, ja rahaliikenteen keskus.

On siis luonnollista, että tälläisen aseman saavuttanut organisaatio joutuu leppymättömän vihan kohteeksi niiden taholta, joiden bisneksen se on syrjäyttänyt tai joiden suunnitelmien esteeksi se on muodostunut. Jo toimintansa alusta alkaen he joutuivat kilpailutilanteeseen toisen ristiretkeläisten valtaamassa Jerusalemissa toimivan ritariston kanssa. Hospitaaliritaristo eli Johanniitat olisi mielellään ollut ensimmäinen ja ainoa uskon puolustaja, ja he kohdistivat temppeliherroihin epäkristillistä(?) kademieltä. Paavi Clemens V ja Filip IV käyttivät myöhemmin tätä skismaa hyväkseen.




"Torinon käärinliinana" tunnetun kankaan oletetaan säilyttäneen Jeesus Nasaretilaisen piirteet. Nykyiseen säilytyspaikkaansa se kulkeutui Etelä-ranskasta.

Uskonnon alueella temppeliritarikunta liitetään moneen mielenkiintoiseen yhteyteen. Heidät mainitaan Kristuksen käärinliinojen yhteydessä. Heidän väitetään suorittaneen kaivauksia Jerusalemin temppelivuorella Liiton Arkin löytämiseksi, mutta luultavimmin sitä ei löytynyt sieltä. Sensijaan on mainintoja abessinialaisesta prinssistä, joka pakeni Jerusalemiin tultuaan syrjäyteytetyksi valtataistelussa, ja sai temppeliritareilta mukaansa tehokkaan sotilasosaston ottaakseen vallan kotimaassaan.



Arvellaan, että hänen valttinsa sotilaallisissa konsultaatioissa kristikunnan mahtavimman järjestön kanssa oli jokin mielenkiintoinen tieto. Joka tapauksessa erään kirkon yhteydessä Etiopiassa on pieni kuutionmuotoinen kivirakennus, jossa asuu ja vartioi virkansa esi-isiltään perinyt henkilö, jonka kirkollinen titteli on "Liiton Arkin Vartija", ja Etiopiassa on myös merkkejä temppeliritarien läsnäolosta 1200-luvulla.

Ritarikunnan tuhoamista edeltäneenä yönä väitetään järjestön päämajasta, Pariisin temppelistä, poistuneen saattue raskaasti lastattuja kuormavaunuja, joissa olisi ollut tärkein osa järjestön regaliasta, mitä siihen sitten on kuulunutkin. Kuningas Filipin syyttäjäviranomaiset eivät joka tapauksessa voineet esittää mitään esine-todisteita väittämästään ei-kristillisestä palvonnasta, eikä myöskään huomattavia kristillisiä pyhäinjäännöksiä ilmaantunut kuninkaan haltuun temppelin ryöstön jälkeen.



Temppeliritarien väitetään tuoneen Kanarialle, Teneriffan pääkaupungissa sijaitsevaan Candelarian kirkkoon ihmeellisen Mustan Madonnan kuvan.

Myös myytti "Graalin maljasta" ja Kristuksen verilinjasta sivuaa ritaristoa. Esoteerinen kristillisyys ja tietynlainen "pakanallisuus" vilahtavat näkyviin ja katoavat aina, kun lukee enemmän temppeliritareista.

Etelä-Ranskan mielenkiintoinen kataarien uskonsuunta, jonka paavit tuomitsivat kerettiläisyytenä, ja joka hävitettiin perusteellisesti "Albigenssi-sodissa" -samalla tuhoutui koko eteläisen Ranskan vauraus ja sivistys- muistetaan myös mainita temppeliritareiden yhteydessä.

Heidän vihollisensa ja syyttäjänsä, Guillaume Nogaret, sepusteli tarinoita ritariston homoseksuaalisuudesta, ja että heidän rituaalisen palvontansa kohteena oleva reliikki liittyisi Baphometiin, paholaiseen.



Babhomet-hahmon kautta ritaristo on yhdistetty jopa moderniin satanismiin ja Vapaamuurari-järjestöön. Kokonaisen kirjallisuuden lajin on herättänyt temppeliritarikunnan vainoista selvinneiden jäsenten todelliset ja kuvitellut vaiheet, ja ritariston kassa ja regalia, joista Filip IV sai haltuunsa vain rippeet. Ritariston maaomaisuus toki lankesi kuninkaalle, mutta hän ei kauaa hyötynyt anastuksistaan.

Ritarikunnan jäsenet elivät tiukan säännöstön alaisina. He asuivat aina järjestön omissa tiloissa, ja osallistuivat aamu kuudesta alkaen sen uskonnollisiin rutiineihin, vaikka olisivat olleet samanaikaisesti korkeassa virassa kuninkaan hovissa. Järjestön hierarkian huipulla oli suurmestari, jota kaikki tottelivat, ja joka puolestaan alisti toimensa ylikapitulille ja konventille. Sotaa ja omaisuutta koskevat päätökset teki konventti.

Vuonna 1291 kristikunta kärsi tappion Akkon taistelussa, ja joutui vetäytymään Palestiinasta. Temppeliherroille tämä merkitsi keskuksen siirtämistä Kyprokseen. Heidän tukikohtansa Euroopassa saivat myös entistä suuremman merkityksen. Pariisissa sijaitsi ritarikunnan temppeli, joka oli oman aikana maailmanpankki, ja myös vahva linnoitus.



Siellä olivat talletettuina myös Ranskan kuninkaan Filip IV "Kauniin" varat, ja kuningas oli myös huomattava lainanottaja. Jopa niin huomattava, että erääksi syyksi hänen hyökkäykseensä ritarikuntaa vastaan on arveltu hänen kestämätön velkaantumisensa Temppeliritareille.

Temppeliritareiden viimeinen suurmestari, Jacques-Bernard de Molay, pelasi taitavaa poliittista peliä ja pyrki säilyttämään ritarikuntansa riippumattomuuden ja vaikutusvallan. Hän mm. tuki samanaikaisesti keskenään sotivia Englantia ja Ranskaa.

Kun Ranskan kuninkaan Filip IV "Kauniin" politiikkana oli aateliston vaikutusvallan vähentäminen hänen itsensä alaisen virkakunnan hyväksi, kuningas oli oikealla asialla. Hän alkoi verottamaan kirkkoa, joka siihen asti oli ollut verovapaa, ja alistettu vain Rooman paaville. Filip käytti palveluksessaan porvarillisen taustan omaavia oppineita, joiden lojaalisuus suuntautui häneen, toisin kuin aatelissyntyisillä viranhaltijoilla, joista ei koskaan voinut olla varma. Aatelittomilla oli myös osaamista.




Valtakunnan uudistaminen ja sodat Englantia ja Flanderia vastaan vaativat rahaa, ja Temppeliritaristo luototti kuningasta avokätisesti. Tästä huolimatta Filip turvautui inflaatioon, eli laski liikkeelle huononnettua rahaa. Kassa täyttyi, mutta frangi romahti. Tästä seurasi vihamielisyyttä kuningasta kohtaan, ja jopa kapinoita. Valtakunta oli kriisissä.

Kuningas joutui pakenemaan vihaisia pariisilaisia, ja mihinkäs muualle, kuin temppeliritarien linnoitettuun torniin. Kiitollisuuden henkensä pelastamisesta Filip osoitti sitten todella kuninkaallisella tavalla.

Sen, että Filip kääntyi temppeliritareita vastaan, on täytynyt olla yllätys aikalaisille. Ritaristo tunnettiin moitteettomana järjestönä, joka oli vieläpä tukenut kuningasta ja pelastanut hänet pinteestä. Filipin halpamaisen petoksen syistä ei olla vieläkään täysin selvillä.

Filip IV "Kauniin" ansioksi voidaan laskea sen seikan oivaltaminen, että Ranskalla ei ole tulevaisuutta ilman mahtavan aateliston alistamista. Keskusvallan korostaminen onkin kuulunut ranskalaiseen hallintoperinteeseen nykyaikaan asti. Voi olla, että Filip aavisti, ettei keskitetty Ranska tarvitse häntäkään, vaan todellisen vallan käyttäjäksi voi jäädä hallintokykynsä jo osoittanut ritarikunta? Niin tai näin, Filip ryhtyi salassa toimenpiteisiin.

Temppeliritaristo tunnusti vain yhden maallisen auktoriteetin: Rooman paavin. Paavi Benedictus XI kuoli lyhyen virkakautensa lopuksi vuonna 1304. Paavin valta oli silloin poliittisesti epävarmassa asemassa, ja Filip pakotti uuden paavin siirtämään istuimensa Ranskan Agvinoniin, ja Filipin ehdokas oli Bordeauxin arkkipiispa, Bertrand d´Agoust, joka oli hänen tahdoton käskyläisensä.



Jo ennen paavin vaalia Filip oli vannottanut piispaansa suomaan hänelle "kuusi armoa". Näihin sisältyi paavin istuimen Filipille aiemmin määräämien nuhteiden tms. sanktioiden peruutus, ja vielä yksi asia joka pidettiin tiukasti salassa.

Filipin vähemmän kaunis kätyri sai paavina nimen Clemens V.

Kuningas ryhtyi nyt toteuttamaan kieroa suunnitelmaansa. Paavi määräsikin v. 1306 temppeliritariston suurmestarin de Molayn palaamaan heti Pariisiin. Ritarikunta piti siihen aikaan päämajaansa Kyproksella, mistä käsin valmisteltiin saraseenien lyömistä. De Molay noudatti ylipäällikkönsä paavin käskyä, ja siirtyi esikuntineen ja aarteineen ritarikunnan temppeliin Pariisissa.

Filip joutui siis turvautumaan ritarikunnan apuun, kun hänen rahanhuonontamiseensa siuvaantuneet pariisilaiset nousivat kapinaan, ja kuningas joutui pelastautumaan temppeli-linnoituksen muurien suojaan. Kapinoinnin laannuttua haihtui Filipin kiitollisuuskin, ja hän antoi salaa laskea liikkeelle huhun, että temppeliritarit olivat kapinaan yllytyksen takana.

Filpin "harmaana eminenssinä" ritarikunnan vastaisessa operaatiossa oli entinen lainopin professori, nyttemmin hallintovirkamies, Guillaume Nogaret. Tämä poliittinen juristi oli osa Filipin Ranskaan luomaa koneistoa, jonka vertailukohteena voisi olla esim. 1900-luvun KGB. Nogaret onnistui saamaan käsiinsä temppeliritareista murhan takia karkoitetun luopion.

Petturin nimi oli Esquin de Floyran, ja hän oli rikoksensa jälkeen paennut Pariisiin, missä kuninkaan komissaari Nogaret hänet tavoitti. Näytöksen lavastus saattoi alkaa: Yhteistyöhön suostuteltu de Floyran pantiin Tolousen vankilaan keväällä v.1305, odottamaan kuolemansellissä tuomionsa täytäntöönpanoa. Kas kun sattuikaan, että samaan selliin joutui toinenkin murhaaja, eräs pariisilainen porvari. De Floyran, jolle oli luvattu armahdus murhatyöstään, "uskoutui" sellitoverilleen.

Kuulemistaan "tunnustuksista" kauhistunut porvarimme onnistui jotenkin -vankilan haisevasta tyrmästä käsin- saamaan audienssin kuninkaan puheille, joka niinikään kauhistui näistä "tiedoista". Porvari sai toki armahduksen runsaiden rahalahjojen kera, ja poistuu näin historian lehdiltä tyytyväisenä.

Filip hänen salainen poliisikoneistonsa pitivät nämä asiat vielä omana tietonaan, mutta yrittivät informoida niistä muita hallitsijoita, saamatta menestystä. Aragonian kuningas Juhana II lähettää Nogaretin ja de Floyranin pois hovistaan uskomatta sanaakaan. Filip joutuu pitämään mölyt mahassaan, ja näyttelemään yhä julkisuudessa ritarikunnan ystävää.

Vuonna 1306 ritarikunta lainaa kuninkaalle 500 000 tunisian-puntaa tämän tyttären myötäjäisiin, ja saa lisää etuoikeuksia Ranskassa. Filipin koneisto tekee kuitenkin edelleen salaista työtään ritarikuntaa vastaan. 1307 Filip iskee.

Syyskuun 13. kuningas kutsuu kokoon neuvostonsa ja vaatii temppeliritareiden vangitsemista. Määräyskirja tarvitsee vielä sinetin, mutta Narbonnen arkkipiispa Gilles Aicelin kieltäytyy sinetinvartijana vahvistamasta kuninkaallista määräystä. Filip erottaa arkkipiispan muitta mutkitta, ja määrää uudeksi sinetinvartijaksi kätyrinsä Nogaretin, joka sattuu olemaan sillä hetkellä virallisesti kirkonkirouksessa.

Kuninkaan määräys toimitetaan sinetöityinä käskykirjeinä vasalleille ja viranomaisille koko Ranskassa. Kirjeen mukana on ankara määräys olla avaamatta sitä ennenkuin 12. lokakuuta. Seuraavana aamuna, perjantaina 13.10., toteutettu temppeliritareiden samanaikainen vangitseminen hakee vertaistaan Stalinin ja muiden 20. vuosisadan hirmuhallitsijoiden toteuttamista poliisioperaatioista. Olihan Ranska saanut harjoitella poliisivaltion rutiineja lähes koko Filip IV "Kauniin" hallitusajan.

Vangitsemis-operaatio tavoittaa noin 2000 ritaria, joukossa järjestön ylin johto. Filip antaa vielä lisäohjeen:
"Sen jälkeen heitä kuulustellaan ensimmäisen kerran, ja sitten kutsutaan paikalle inkvisition komissaarit ja vangituista yritetään huolella saada totuus irti käyttämällä kidutusvälineitä."


Filipillä on nyt suuri huoli saada tunnustuksia, sillä syytöskyhäelmä ei itsessään ole kovin uskottava. Vaikka inkvisition komissaarit työskentelevät parhaan taitonsa mukaan, ritareiden luhistaminen vie aikaa, eikä se aina onnistu. Pariisissa pidätetyistä 138:sta temppeliherrasta 36 kuolee suutaan avaamatta. Se merkitään pöytäkirjaan raukkamaisena itsemurhana.

Kuulustelut saatetaan päätökseen 24.11. mennessä, ja syytöskirjelmä esitetään julkisesti. Prosessi ritaristoa vastaan oli siis Euroopan ensimmäinen poliittinen näytösoikeudenkäynti.

Ritareiden väitetään pilkanneen kristinuskon symboleita, antaneen maallikkoina synninpäästöjä, kieltäneen kristinuskon, harrastaneen homoseksualismia ja palvoneen tiloissaan "pään muotoista esinettä".

Koska Filipin syytökset temppeliritareita kohtaan ovat ennenkuulumattomia ja arkikokemuksen vastaisia, niiden propagoimiseen jouduttiin käyttämään runsaasti aikaa ja painostusta. Samanaikaisesti vangitut ritarit menehtyivät yksi toisensa jälkeen kylmissä ja kosteissa vankiloissa.



Filip rohkeni panna kuolemantuomiot täytäntöön vasta v. 1314. Jacques-Bernard de Molay astui roviolle 18. maaliskuuta Pariissa, paikassa jota oli totuttu kutsumaan "Juutalaissaareksi", koska siellä oli ollut tapana polttaa juutalaisia. Polttopaikka sijaitsee samalla Íle de la Cité-saarella kuin Notre Dame. Yhdessä hänen kanssaan poltettiin Geofri de Charney, Normandian käskynhaltija. jonka suku tuo vuonna 1357 julkisuuteen "Torinon käärinliinana" tunnetun kankaan, johon on kopiotunut negatiivi-kuva ristiinnaulitusta vainajasta.

Torinon liinaa, joka saattaa olla ainoa toistaiseksi tiedossa oleva osa temppeliherrojen jäämistöä, on yritetty kiistää katolisen kirkon toimesta, mutta se on ollut silti palvonnan kohteena Torinossa 1300-luvulta alkaen.

Vielä v.1989 Vatikaani teetti 14-C -ajoituksen, jonka piti osoittaa ettei liinassa voi olla J.Kristuksen piirteitä. Mainittakoon, ettei luotettavaa 14-C -näytettä ole mahdollista ottaa kuiduista kudotusta kankaasta, joka on ollut säännöllisesti alttiina nuoremman orgaanisen aineen (pöly, ym. jäämät) kosketukselle. Toinen tutkimus on löytänyt liinasta siitepöly-jälkiä kasveista, joita esiintyy mm. niillä seuduilla, joissa Mandylion -tällä nimellä ko. liina tunnettiin Bysantissa- on ollut lähteiden mukaan esillä.

De Charneyn valitseminen kaksoisteloituksen toiseksi uhriksi ei varmaankaan ole sattuma. Vatikaani muuten julkisti teettämänsä radiohiili-ajoituksen 13. lokakuuta, minkä päivämäärän symbolisuus selviää tämän artikkelin alkuosasta.

De Molayn kuullaan vielä roviolta kiroavan Filipin ja paavi Clemensin. Valheellinen paavi tulisi "kohtaamaan Jumalan tuomioistuimen" vielä 40 päivän kuluessa ja petollinen kunigas vuoden sisällä. Näin myös tapahtuu. Clemens V kuolee punatautiin 20.4. ja kuningas putoaa ratsunsa selästä saaden surmansa 29.11. vielä samana vuonna.


Linkkejä:
http://www.templarhistory.com
THE ORDER OF THE KNIGHTS TEMPLAR
http://www.templar-research-inst.org/




keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Eleusiin mysteerit, -varhainen mysteeri-kultti vai neoliittisen Jumalatar-uskonnon jatkumoa?

Nykyisten historiantutkijoiden edeltäjänään ja tiennäyttäjänään pitämä Herodotos oli tutkijana tunnollinen ja ihmisenä kunnollinen, -joskus kiusaksi asti. Hänelle suotiin tilaisuus tutustua Eleusiin mysteereihin, joista hän Historiateoksessaan kertoo vain, ettei hänen ole lupa niistä kertoa. Mysteeriin ja rituaaleihin liittyvistä menoista vaikeneminen olikin Eleusiin kulttiin vihittyjen ensimmäinen ja tärkein lupaus. Tietomme tästä merkittävästä ja helleenisessä kulttuurissa hyvin tärkeästä kultista ovatkin tiedon sirpaleiden ja päättelyn varassa, emmekä voi tietää, onko kuvamme oikea tai kuinka tarkka.


Suvaitsemattomat kristityt tekivät tästä kaukaisesta muinaisuudesta jatkuneesta kultista lopun maallisten viranomaisten ja uskonnollisten fanaatikkojen avulla, ja pyrkivät hävittämään kaiken sitä koskevan tiedonkin, mihin heillä näyttää olleen vissit syyt. Jo Rooman valtakunnan aikana Eleusiin menot julistettiin siis laittomiksi. Seuraavana lyhyt katsaus siihen, mitä näistä menoista tiedetään.

Eleusiin mysteeriin saivat osallistua vain initioidut, sillä ulkopuolisen läsnäolon koettiin aiheuttavan vaaraa ja epäonnea. Kulttiin vihkiytymisessä oli neljä vaihetta: 1.) Puhdistautuminen;
2.) Mystisen tiedon vastaanottaminen opetuksen ja varoitusten kautta;
3.) Pyhien asioiden ilmestyminen vihittävän esittäessä osaa pyhässä näytelmässä, joka on osa rituaalia;
4.) Kruunaaminen, koristautuminen ja initiaation loppujuhlallisuudet.

Ateenan kaupunki oli ilmeisesti hyväksynyt hyvin varhain Eleusiin mysteerit viralliseksi valtiolliseksi kultiksi. Kun Herodotos muistuttaa ateenalaisten ja koko Attikan maakunnan asukkaiden olleen pelasgeja, Kreikan helleenejä vanhempia ja edeltäviä asukkaita, jotka olivat omaksuneet helleenin kielen, Eleusiin mysteerin alkuperä on nähtävä helleenejä vanhempana. Mysteerillä näyttääkin olevan ilmeisiä yhteyksiä maanviljelyn alkuvaiheen uskonnollisiin menoihin.

Perikleen aikana kultin julkisten toimitusten seuraaminen sallittiin muidenkin kreikkalaisten kaupunkien asukkaille, ja myöhemmin hellenistisenä aikana periaatteessa kaikille kreikan kielen ja kulttuurin omaksuneille. Rituaalikokonaisuuden ensimmäinen näytös esitettiin keväällä Agraessa, ja "Suuri Mysteeri" syyskuussa Eleusiksessa. Syksyisen toimituksen alkuperä on sadonkorjuujuhlan menoissa.

Mysteeri-kulteille on tavanomaista, että eri tasoiset initiaatit muodostavat hierarkian, jossa pidemmälle ehtineet ja tietoisemmat nauttivat muiden kunnioitusta. Eleusiin kultissa oli kahdentasoista osallistumista. "Mystait" olivat ensimmäinen porras, eivätkä useat halunneetkaan sitä korkeampaa statusta. Initiaatteja tai mystaita ohjasi Hierophantti ja pyhien asioiden opettaja. Vain Hierophantilla oli pääsy pyhäkön sisimpään osaan, jossa pyhiä esineita säilytettiin.

Kultin jäsenet käsittivät ihmisen elemän kokeeksi, jossa sielu alistetaan erilaisiin testeihin. Mysteeriin initioitumisen tarkoitukseksi ymmärrettiin sielun kehittäminen läpäisemään nämä kokeet, jotta se pääsisi korkeampaan olomuotoon, tai peräti kuolemattomaksi. Eteneminen kultin hierarkiassa rinnastuu tähän tietoisuuden kehittymiseen.

Vihityltä edellytettiin vähintään vuoden jäsenyyttä alemmalla tasolla, ennenkuin hän saattoi tulla huomioonotetuksi pyrkiessään toiselle tasolle. Tämäkin on kulttien yleinen ominaispiirre.

Eleusiin mysteerikultti järjesti seuraavat tapahtumat:

13.09: Avajaisparaati Ateenasta Eleusiin

14.09: Pyhät esineet, "Hiera", haetaan Eleusiista Ateenaan missä ne juhlallisesti asetetaan Eleusiumiin. Ne palautetaan viidentenä päivänä.

16.09: Kulttiin pyrkijät kuulevat kukin erikseen Hierofantin julistuksen, että mikäli he ovat valmistautumattomia tai kelpaamattomia initiaatioon, heidän on heti poistuttava. Pyrkijän tuli olla kreikkalainen tai myöhemmin myös roomalainen, nuori mutta tietyn vähimmäisiän saavuttanut, rituaalisesti puhdistautunut ja "käsistään puhdas", myöhemmin myös puhdas sielultaan. Sitten mystait puhdistavat itsensä sian verellä ja peseytyvät senjälkeen meressä. Lopuksi uhrataan Jumalattarelle.

19.09: Pyhät esineet saatetaan takaisin Eleusiin initiaattien ja Hierophantin juhlallisessa kulkueessa pitkin pyhää tietä mystaiden ja alttaripalvelijoiden kantaessa jumala Iacchuksen (Dionysus) kuvaa. Juhlasaatto kunnioittaa jokaista alttaria tien varrella, ja kun niitä oli paljon, Eleusiin saavutaan vasta auringon laskiessa. Mystait jatkavat sitten juhlimistaan jumalansa kanssa. Initiaatio-riitit ovat vuorossa seuraavana päivänä.

22.09: Mystait seuraavat pyhää näytelmää Demeteristä ja Koresta. Näytelmässä Kore (Persephone) kuolee ja nousee ylös. Hierophantti ja Hierophantis, korkein papitar, ja Soihdun Kantajat esittävät pääroolit näytelmässä. Kore on poissa, ja Suuri Äiti, Demeter, etsii ja suree tytärtään. Näytelmän juoni on kaikille tuttu, ja käänteet yksinkertaisia kuten kristillisissä joulu-kuvaelmissakin, mutta vaikutus katsojiin lienee kuitenkin ollut vakuuttava.


Pyhien esineiden, joita kultin kannattajat ovat saaneet nähdä, oletetaan olleen hyvin vanhoja Jumalattaren patsaita (-juuri niitä Gimbutasin esittelemiä?).

Korkeamman asteen initiaatit saavat nyt seurata Hierophantin ja Hierophantisin suorittamaa "pyhät häät" -rituaalia. Jumalallisen Brimon julistetaan nyt tuoneen paikalle pyhän lapsen, Brimoksen. Hiljaisuudessa leikattuja viljan tähkiä esitellään nyt sielun ylösnousemuksen symboleina, mikä juontuu Jumalattaren yhteydestä viljaan. Välimeren ja Euroopan kulttuurien Jumalattaren tehtävät perineen Neitsyt Marian kuvaan kiinnitettiin myös viljantähkiä vielä katolisena aikanakin.


Juhlaan on liittynyt myös ehtoollinen. Koska Jumalattaren uskottiin juovan eräällä alttarilla olevasta kupista, kannattajien on tehtävä samaa. Juoman oletetaan olleen olutta. Ohranjyvien, joista juoma oli tehty, ajateltiin edustavan Jumalattaren vartaloa, ja mystait kokevat näin yhtyvänsä häneen. Samothracialaisessa kultissa, joka läheisesti muistuttaa eleusilaista, korkea pappi mursi leivän ja tarjoili sen viinin kera initiaateille. Viini edusti kasvillisuuden jumalaa ja leipä kasvillisuuden jumalatarta. Kristityt hylkäsivät myöhemmin näin suoran yhteyden maanviljelijän ajatusmaailmaan, ja käsittävät Pyhän Ehtoollisen paljon vertauskuvallisemmin. Toisaalta kristittyjen ehtoolliseen sisältyy viittaus Kristuksen androgyynisyyteen?

Tämän jälkeen mystait kääntävät kasvonsa kohti taivasta, ja pyytävät sadetta. Sitten he pyytävät maalta hedelmällisyyttä. Lopuksi Hierophantti lausuu "Logoksen" eli rituaalin lopetussanat.

Sateen pyytäminen taivaalta ja viljavuuden anominen maalta, tähkien ja jyvien esiintyminen rituaaleissa, olut rituaalijuomana, "pyhät häät" ja tietty Jumalatar-yhteys ovat yhteinen piirre monille vanhoille traditioille, -myös pohjoisempana.

Mystait ovat nyt tehneet sopimuksen Jumalattaren kanssa. He ovat luvanneet elää moraalisesti ja Jumalatar on luvannut heille kuolemattomuuden heidän maisten ruumiidensa kuoleman jälkeen. (Tuttu juttu jostakin toisesta yhteydestä?)

Eleusiin mysteeri saavutti suurta kannatusta Ateenassa seitsemänneltä vuosisadalta eKr. alkaen, ja jo silloin kreikkalaiset uskoivat saavuttavansa sen avulla kuolemanjälkeisen elämän, minkä myös Homeros vahvistaa. Eleusiin kultti on siis myöhempien mysteeri- ja pelastususkontojen edeltäjä, jonka valmista formaattia on noudattanut mm. kristillinen kirkko, vaikkei ole kiitollisuuttaan osoittanut.

Kristillisen perus-uskonkappaleen, synnittömyydestä palkintona tulevan ikuisen elämän, historia näyttää siis ulottuvan jälleensyntymään uskoneeseen Vanhaan Eurooppaan asti, neoliittisen kivikauden varhaisiin maanviljelys-yhteisöihin.

Jumala, joka kuolee noustakseen ylös, on antiikin ja Lähi-Idän uskontojen melkeinpä yhteinen piirre. Kun tähän liittyy ikuinen elämä vanhurskaille, yhdennäköisyys on jo niin silmiinpistävä, että kirkkoisien hurja raivo Eleusiin mysteeriä kohtaan ei enää yllätä. 500-600 -luvuilla jKr. valtiollistunut kirkko tuhosi brutaaleilla vainoilla tämän ikivanhan kultin, jolle kirkko oli ilmeisesti mielestään liikaa velkaa?

Eleusiin mysteerin suurin salaisuus näyttää siis olevan silmiinpistävä yhtäläisyys kristillisyyden kanssa, -paitsi että Koren kuolema ja ylösnousemus näyteltiin syksyllä. Demeter ja Kore eivät ole tosin täysin vieraita katolisen kirkon piirissäkään, päätellen erään etelä-italialaisen kirkon Madonna & lapsi -pyhäinkuvan osoittautumiseksi äiti (Demeter) ja tyttölapsi (Kore/Persephone) -asetelmaksi. Itsensä Paavin mahtikäskyllä tämä kirkkoesine siirtyi museoon hyvin vilkkaasti.

Yhtä asiaa kristilliset plagiaattorit eivät voineet kopioida: Tasapainoista ja luonnollista suhdetta elämään, elämän kiertokulkuun, ja elämää ylläpitäviin voimiin. Kirkko synnillisti lisääntymisen, teki ilon ja nautinnon epäillyttäväksi ja synnintunnolla maksettavaksi, nostatti pelon kuolemaa kohtaan, vihan elämää kohtaan ja häpeän siitä että tuntee niinkuin ihminen tuntee. Ihmismieli rujoutettiin ja vääristettiin yksilöiden lannistamiseksi ja ihmisten keskinäisen yhteisyyden hävittämiseksi.

Ehkä vahinko on korjattavissa, jos opimme tietämään mitä oli ennen ja näkemään kulttuurimme perussairauden olemuksen ja kristillisen elämänkielteisyyden syyt.

Starhawk kertoo Jumalattaresta ja tulevaisuudesta

Emme varmaan liioittele, jos sanomme että The Covenant of The Goddessin ensimmäisenä puheenjohtajanakin toiminut, ja Spiral Dancen kirjoittaja Starhawk on tärkein elossaoleva pakanallinen vaikuttaja. Olemme kääntäneet teille täti-Starhawkin vähän vanhemman kirjoituksen noituudesta, Jumalattaresta ja tulevaisuudesta. Allekirjoitamme täysin hänen näkemyksensä lähimpien vuosien kriittisyydestä ihmiskunnan selviämisen kannalta. Käänsimme sanan "Craft", jonka Starhawk ymmärtää noituuden (Witchcraft) käsitteen toiseksi puoliskoksi ("viisauden taito" = "The craft of the wise"), joko "Vanhaksi Tiedoksi" tai "Vanhaksi Taidoksi", yhteydestä riippuen.




"Näen seuraavat vuodet hyvin kriittisinä kulttuurimme muutokselle patriarkaalisesta kuoleman kultista elämän, luonnon ja naisellisen perustan rakastamiseen."
Starhawk

"I see the next few years as being crucial in the transformation of our culture away from the patriarchal death cults and toward the love of life, of nature, of the female principle."
Starhawk


"Karkeamuotoiset kivet on vasta äskettäin nostettu. Niiden kehän sisällä vanha nainen kohottaa kiviveitsen kohti kirkasta täysikuuta. Hän huutaa, hänen yhteisönsä väen vastatessa kaikuna, heidän aloittaessaan tanssin. He kiertävät villisti tulen ympäri, tuntien voiman nousevan heihin, kunnes he saavuttavat hurmioituneen vimman. Papitar huudahtaa uudelleen, ja kaikki heittäytyvät maahan nääntyneinä mutta rentoutuneina ja hyvän rauhallisen tunteen vallassa. Kuppi olutta kaadetaan tuleen, ja liekit leimahtavat korkealle. "Siunattu olkoon kaiken elämän äiti", papitar sanoo, "olkoon hän antelias lapsilleen". Synnytys on vaarallinen tapahtuma, mutta kätilö on auttanut monia naisia vaikeuksien yli. Hän on silti huolissaan. Hänellä on yrtit kohdun avaamiseen ja veren seisauttamiseen, yrtit jotka antavat levon, ja toiset joilla unohdetaan kipu, mutta nyt hänen korinsa on tyhjä. Tänä vuonna hän ei ole voinut kerätä niitä oikeaan kuun ja auringon aikaan. Uusi pappi ja hänen vakoojansa ovat kaikkialla, kun hänen pitäisi kaivella juuria kuun valossa, ja se olisi varma todiste noituudesta, ei yksin häntä vaan myös hänen tyttäriään, sisariaan ja hänen tyttäriensä tyttäriä vastaan. Kun hän kaataa viimeiset tipat keitoksestaan synnytystuskissa olevalle naiselle, hän huokaa. "Siunattu Tana, äitien äiti", hän kuiskaa, "milloin vanhat tavat palaavat?"

Lapsi on shokkitilassa. Hänen muistonsa viimeiseltä kolmelta päivältä ovat sekoittuneet savuun ja meluun, katkeraan hajuun ja käheään huutoon. Papin ote on pihtimäisen tiukka tämän kiskoessa häntä katsomaan julmaa näytelmää keskusaukiolla. Tytön silmät ovat auki, mutta hänen mielensä on kaukana poissa, ja se mitä hän näkee ei ole se näkymä, joka aukenee hänen edessään: Hänen äitinsä, lava ja liekit. Hän juoksee avoimella niityllä heidän mökkinsä takana, tuntien ainoastaan puhtaan tuulen, nähden ainoastaan kirkkaan taivaan. Pappi katsoo alas hänen kalpeita kasvojaan. "Paholaisen sikiö", hän sylkäisee maahan. "Jos olisi tehty minun tavallani, sinut olisi poltettu myös!"

On täyden kuun yö. Yhdeksän naista seisoo ympyränä, mäellä kaupungin ulkopuolella. Laskeva aurinko punaa läntisen taivaan, idässä kuu valmistautuu ottamaan paikkansa taivaalla. Alhaalla sähkövalot tuikkivat kuin pudonneet tähdet. Nuori nainen nostaa veitsen ja huutaa, muiden vastatessa ja aloittaessa tanssin. He pyörivät yhä kiivaammin padan ympärillä, joka on täynnä höyryäviä kasviksia, tuntien voiman nousevat heihin kunnes he saavuttavat haltioituneen mielentilan. Papitar huutaa uudelleen, ja kaikki heittäytyvät maahan, nääntyneinä mutta täynnä musertavaa tunnetta rauhasta. Nainen kaataa viiniä maahan, täyttää maljan uudelleen, ja kohtottaa sen ylös. "Hail, Tana, äitien äiti!" hän huutaa. "Herää pitkästä unestasi, ja palaa lastesi luokse!" Varhaisimmista ajoista alkaen naiset ovat olleet noitia, viisaita, papittaria, jakajia, kätilöitä, runoilijoita, parantajia, ja laulajia, jotka ovat laulaneet voimasta.

Kaikkien sivilisaatioiden alusta löytyy Suuren Jumalattaren palvonta, ja naiseuden kunnioittaminen. Äiti-Jumalatar on kaiverrettu paleoliittisten luolien seiniin, maalattu varhaisimpien kaupunkien alttareihin Anatolian ylätasangolla. Hänen kunniakseen pystytettiin suuria kivikehiä Brittein saarilla, ja Häntä varten rakennettiin suuria käytävähautoja Irlannissa. Hänen kunniakseen pyhät tanssijat loikkivat yli härkien Kreetalla ja Hänelle sävellettiin hymnejä Välimeren pyhillä saarilla. Hänen mysteerinsa oli Eleusiin salainen riitti, ja Hänen initiaatteihinsa kuuluivat Kreikan parhaat mielet. Hänen papittarensa tutkivat parantavia yrttejä ja oppivat ihmismielen ja -ruumiin salaisuuksia helpottaakseen synnyttämisen kipuja, parantaakseen vammoja, hoitaakseen sairauksia, ja tutkiakseen unien ja tiedostamattoman alueita. Heidän tietämyksensä luonnosta teki mahdolliseksi kesyttää lampaat ja karjan, jalostaa vehnä ja vilja ruohoista, tehdä keramiikkaa mudasta ja metallia kivestä, ja seurata kuun, tähtien ja auringon liikkeitä.

Noituus (Witchcraft), "viisauden taito" (The craft of the wise), on viimeinen jäännös naisten voiman ja vallan ajoista. Vainon pimeiden aikakausien läpi Euroopan covenit säilyttivät sen, mitä on jäljellä mytologiasta, rituaaleista, muinaisen matricentrisen (äitikeskeisen) ajan tietämyksestä. Suuria Jumalatar-uskonnon keskuksia olivat Anatolia, Malta, Iberia, Britannia ja Sumeria, jotka nyt ovat vain mykkiä kiviä ja taidetta, jota voimme vain vaivoin ymmärtää. Eleusiin mysteereistä meillä on kirjallisia mainintoja, ja Saphon runot ovat säilyneet vain osittain. suuret kokoelmat ja arkistot muinaisesta tietämyksestä joutuivat yksi toisensä jälkeen poltetuiksi patriarkaalisten voimien toimesta. Aleksandrian kirjasto poltettiin, ja Kaarle Suuren keräämä frankkien tarusto poltettiin hänen pakanuutta vastustavan "hurskaan" poikansa Ludvigin määräyksestä. Taito säilyi kuitenkin huolimatta kaikesta tukahduttamisesta, elävänä Jumalatar-keskeisenä traditiona, jolla on juurensa ajassa ennen patriarkaalisuuden voittoa.

Noituuden vanha uskonto, ajalta ennen kristinuskoa, oli maahan liittyvää, luontoon orientoituvaa Jumalattaren kunnioittamista elämän lähteenä. Yhtälailla kunnioitettiin Sarvekasta Jumalaa, metsästyksen ja eläinkunnan jumaluutta, joka voitiin käsittää sekä Hänen pojakseen että rakastajakseen. Maa, ilma, vesi, tuli, tulvavedet, meret, lähteet, eläimet, puut, vilja, planeetat, aurinko, ja ennenkaikkea kuu, nähtiin jumaluuden ilmentymänä. Suuria juhlia vietettiin vuodenaikojen mukaisesti: Talvi- ja kesäpäivän seisauksina, kevät- ja syyspäivän tasauksina, touko-, elo-, loka- ja helmikuun ensimmäisinä. Kaikkialla maaseudulla keräännyttiin kokkotulien ympärille, juhlittiin, tanssittiin, laulettiin ja järjestettiin rituaaleja joilla taattiin yltäkylläisyys koko vuodeksi.

Kun kristinusko alkoi ensimmäisen kerran levitä, maalaisväki piti kiinni vanhoista tavoistaan, ja molemmat uskot elivät suhteellisen rauhallista rinnakkaiseloa. Monet ihmiset seurasivatkin molempia uskontoja, ja 12. ja 13. vuosisadoilla maalaispapit saivat usein moitteita siitä kirkon johdolta, että he olivat "osallistuneet pakanallisiin menoihin johtaen tansseja nahkoihin pukeutuneina". Kolmanneltatoista ja neljänneltätoista vuosisadalta alkaen kirkko alkoi kampanjoida noitia ja myös juutalaisia sekä "kerettiläisiä" vastaan. Paavi Innocentius VII tehosti bullallaan 1484 taistelua "noituutta" vastaan määräämällä käyttöön kidutukset ja kuolemanrangaistukset.

Kirkko antoi tappaa jopa 9 miljoonaa ihmistä, joista ehkä 80% naisia. Enemmistö uhreista oli tuskin minkään covenin jäseniä tai noituuden harjoiottajia. He olivat vanhoja leskiä, joiden omaisuutta joku kadehti, lapsia joilla oli "noidan verta", kätilöjä joiden kilpailusta virallinen lääketiede ei pitänyt, vapaa-ajattelijoita jotka olivat esittäneet vääriä kysymyksiä. Kirkko pelotteli ihmisiä sekä massiivisella propagandalla, että noitaoikeudenkäynneillä. Noitien väitettiin myyneen sielunsa paholaiselle, tappavan lapsia rituaaleissaan, ja harjoittavan rivoja menoja. Monilla paikkakunnilla noidat olivat kunnioittaneet Sarvekasta Jumalaa eläinten, elinvoiman ja metsästyksen haltijana. Kirkko käänsi tämän hahmon pahan edustajaksi, kristilliseksi paholaiseksi. Noidat suhtautuivat avoimesti ja syyllisyydentunnotta seksuaalisuuteen, mutta heidän riittinsä olivat "rivoja" vain sellaisen mielestä, joka näki ihmisruumiin itsessään saastaisena ja pahana.

Noitien ja kerettiläisten leimaaminen "pahoiksi" jatkui vuosisatoja, eikä kirkon valheellisia väitteitä kukaan uskaltanut kyseenalaistaa. Siksi yhä tänäkin päivänä sana "noita" assosioituu useimmiten "pahaan". Kahdeksannellatoista vuosisadalla tultiin "järjen aikakauteen", ja usko kaikkeen yliluonnolliseen alkoi haalistumaan. Tämä koski myös myyttiä noidista. Tieto uskonnon ominaisuudessa oli kadonnut. Kaikki mitä oli jäljellä, oli tarinat luudanvarsista, maagisista rohdoista ja henkien kutsumisesta. Muistot todellisesta taidosta olivat haihtuneet, paitsi salaisissa suljetuissa ryhmissä. Niiden mukana katosi muisto naisten perinnöstä ja historiasta, muisto muinaisesta roolistamme johtajina, opettajina, parantajina, näkijöinä.

Käsitys Suuresta Hengestä, joka näyttäytyi luonnossa, elämässä ja naisessa, oli myös kadonnut. Äiti-Jumala oli jättänyt maailman Isä-jumalan vähemmän hellään huolenpitoon. Jumalatar on kuitenkin jälleen nousemassa levostaan, ja nainen heräämässä uuteen tietoisuuteen itsestään ja muinaisesta voimastaan. Feministinen liike alkoi poliittisena ja taloudellisena edunvalvontana, mutta se on löytämässä henkisen ulottuvuutensa. Tässä tapahtumassa moni nainen on löytämässä uudelleen Vanhaa Uskontoa, oppimassa mitä "noita" todella tarkoittaa, jotain kadonneesta kultuuristamme. Tämänpäivän noituus on kirjava kooste erilaisista traditioista, rituaaleista ja teologioista. Erilaisten muotojen takaa löydämme kuitenkin yksinkertaisen yhteisen perustan. Uskonnon ulkoiset muodot, sanat joita sanotaan, merkit joita tehdään, nimet joita käytetään, ovat vähemmän tärkeitä kuin sisäinen muoto, jota ei voi kuvailla säännöin eikä pykälin: Sitä voi lähestyä aavistuksen ja elämyksen kautta.

Vanha Taitomme on maauskonto, yksinkertainen kiinnittyminen maahan, elämään, luontoon. Ei ole kahtalaisuutta "hengen" ja "lihan" välillä., ei kuilua jumaluuden ja maailman välillä. Jumalatar ilmaisee itsensä maailmassa, Hän antaa elämän, Hän on luonto, Hän on liha. Yhteys ei ole maailman ulkopuolella, taivaallisissa sfääreissä tai aistien ulottumattomissa. Henkinen yhteys löytyy elämästä, luonnosta, intohimosta, aistillisuudesta, kokonaisena ihmisenä olemisesta, omana itsenään olemisesta. Jumalattaren suuri symboli on kuu. Sen vaihtelut heijastavat naisen ruumissa tapahtuvia asioita. Uutena kuuna tai sirppinä hän on neito, ei koskematon mutta kuuluu itselleen eikä kenellekään miehelle. Hän on villi lapsi, metsän neito, metsästäjätär, vapaa ja kesyttämätön Artemis, Kore, Aradia, Nimue. Hänen värinsä on valkoinen.

Täytenä kuuna hän on aikuinen nainen, seksuaalinen olento, äiti ja huolehtija, elämän antaja, hdelmällisyys, vilja, kasvu, potenssi, iloinen Tana, Demeter, Diana, Ceres, Mari. Hänen värinsä on veren punainen ja kasvillisuuden vihreä. Laskevana tai uutena kuuna hän on vanha nainen, menneisyys, vaihdevuodet, ämmä tai vanha akka joka on kypsynyt viisauteen, salaisuuksien valtiatar, profeetta, ennaltanäkeminen, inspiraatio, voimakas Hekate, Cerridwen, Kati, Anna. Hänen värinsä on yön musta.



















Jumalatar on myös Maa-Äiti, joka sietää kaikkia kasvavia asioita. Hän on ruumis, luut ja solut. Hän on ilma ja tuuli joka liikkuu puissa ja aalloilla. Hän on tuli sydämessä, räiskyvä nuotio ja kiehuva tulivuori, muutoksen ja muuttumisen voima. Ja hän on vesi ja meri, elämän alkuperäinen lähde. Joet, tulvat, järvet ja lähteet, veri joka virtaa suonissamme. Hän on tamma, lehmä, kissa, pöllö, kurki, kukka, puu, omena, siemen, leijona, emakko, kivi, nainen. (Kaikkia näitä on käytetty eurooppalaisissa esi-kristillisissa kulteissa jumalattaren symbolina. käänt.huom.)

Hänet löytää meitä ympäröivästä maailmasta, vuodenaikojen rytmistä, ihmisen tajunnasta, ruumiista, henkisyydestä ja tunteista toisiamme kohtaan. Sinä olet Jumalatar. Minä olen Jumalatar. Kaikki mikä elää, ja mikä on -se elää, kaikki mikä palvelee elämää, on Jumalatar. Koska noidat ovat samaistuneet maahan ja elämään, me arvostamme sellaisia henkisiä ominaisuuksia jotka ovat tärkeitä naiselle, joka niin pitkään on ollut ehdollistettuna olemaan passiivinen, alistuva ja heikko.

Vanha tieto on itsenäisyyden, henkilökohtaisen vahvuuden arvostamista. Ei pikkumaisen itsekkyyden, vaan syvän oman kykenevyyden tunteen, joka tekee meistä jokaisesta yksilöllisiä ja ainutkertaisia Jumalattaren lapsia. Vanhalla tiedolla ei ole ajattelua tukahduttavaa dogmia, eikä oppirakennelmaa johon olisi uskottava. Milloin auktoriteettia esiintyy coveneissa, se on aina kyketty jokaisen jäsenen mahdollisuuteen koska tahansa siirtyä muualle. Kun arvostamme itseämme, näemme kaikkien muidenkin yksilöllisyyden arvokkaana. Nautinto ja tunne, joka antaa syvyyden ja värin, ja tarkoituksen, ihmiselämälle, on myös arvokasta. Noidat pyrkivät säilyttämään kosketuksen tunteeseen jopa silloin kun se on tuskallista, koska täyden ilon, nautinnon ja ekstaasin kokeminen on mahdollista vain elämää kokonaisuudessaan -iloineen ja körsimyksineen- elävälle henkilölle. Kielteiset tunteet, viha ja kiukku, ovat arvokkaita nekin, koska ne ovat merkkejä siitä että joitain asioita on huonolla tolalla, ja niille täytyy tehdä jotakin.

Noidat haluavat käsitellä vihaa mieluimmin toimimalla ja tekemällä muutoksia, kuin irroittautumalla omasta tunteesta jollekin "korkeammalle" tietoisuuden tasolle tai ns. astraalimaailmaan. Ennenkaikkea Vanha Tieto arvostaa rakkautta. Jumalattaren ainoa laki on "rakasta kaikkea olevaa". Rakkaudella emme silti tarkoita hippien kepeää "flower-poweria" tai varhaiskristittyjen muodotonta ja abstraktia "agape"-rakkautta. Rakkaus on meille intohimoista, sensuaalista, henkilökohtaista rakkautta, eroottista heittäytymistä rakkauteen, äidin ja lapsen välistä tunnetta, ainutkertaisen ihmis-olennon rakkautta toiseen olentoon, kaikkine henkilökohtaisine ominaisuuksineen.

Rakkaus ei ole jotain mitä voi säteillä ulos yksinäisessä mietiskelyssä. Se on läsnä kanssakäymisessä ja vuorovaikutuksessa ihmisten välillä. usein sanotaan: "Et voi olla noita yksinäsi." Olla noita on olla rakastaja, Jumalattarelle ja muille ihmisille. "Coven" (noitapiiri tai -ryhmä) on silti Vanhan Tiedon luonnollinen olinpaikka. Covenit kokoontuvat tavallisesti täydenkuun aikaan, ja vuotuisina juhlapäivinä, joskin jotkut kokoontuvat myös uudenkuun aikaan, ja jotkut jopa viikoittain.

Coven on pieni ryhmä, enitään kolmetoista jäsentä, kuten vuodessa on kolmetoista täyttäkuuta. Ryhmän pieni koko on tärkeää. Pienessä ryhmässä yhteys, yhdistyminen rakkauden ja luottamuksen liittoon, voi toimia. Covenista muodostuu energian lähde sen jäsenille. Kun ryhmät pidetään pieninä, jokaisen on helpompi säilyttää yksilöllisyytensä ja identiteettinsä.

Covenissa jokaisen jäsenen yksilöllisyys on tärkeää. Jokaisen persoonallisuus antaa oman värinsä kokonaisuuteen, ja auttaa kehittämään ryhmän identiteettiä, ja jokaisen mukanaolijan energia on elintärkeää ryhmän toimivuudelle.

Covenit toimivat omavaraisesti ja hallitsevat itseään, eikä kenelläkään ulkopuolisella ole arvovaltaa puuttua sen toimintoihin. Joillakin coveneilla on ehkä enemmän yhteyksiä traditiota samaan tapaan tulkitseviin toisiin ryhmiin, mutta minkäänlaista hiearkiaa ei ole tapana muodostaa. Kokeneemmat voivat toki neuvoa ja ohjata oman coveninsa piirissä.

Covenit ovat keskenään hyvin erilaisia. On coveneita, joissa perinteelliset noidat noudattavat vuosisatoja muuttumattomina käytettyjä riittejä, jotka onnperitty edellisiltä sukupolvilta, mutta toisissa luodaan uutta käytäntöä, eikä koskaan toisteta asioita täsmälleen samalla tavalla. On olemassa tiiviimpiä tai vähemmän tiiviitä ryhmiä, pariskuntia jotka harjoittavat noituutta yhdessä, ryhmiä jotka sulkevat miehet kokonaan ulkopuolelleen, lesbolaisten feministien muodostamia ryhmiä, ja ryhmiä jotka vain haluavat tutkia naisellista spirituaalisuutta. Gay-miesten coveneitakin on olemassa, mutta useimmissa ryhmissä seksuaaliseen suuntautumiseen ei kiinnitetä huomiota. Joissakin coveneissa papitar käyttää itseoikeutetusti päätäntävaltaa, mutta useimmissa toimitaan demokraattisesti, ellei anarkistisestikin, mutta kokeneimmille toki lankeaa enemmän vastuuta ja sen kautta vaikutusvaltaa.

Käynnön roolit rituaalien suorittamisessa pyritään yleensä kierrättämään osaavien ryhmän jäsenten kesken. Rituaalit voivat olla myös kovinkin erilaisia. Ne voivat käsittää huutoa ja raivoisaa tanssimista, tai hiljaista mietiskelyä, tai molempia. Ne voivat sisältää kärsivällisesti harjoitellun draaman, tai spontaanin tunnin kestävän runoelman. Paras rituaali voisi olla yhdistelmä intensiivistä ekstaasia ja henkistä yhteyttä, ja hetkittäistä hassuttelua. Vanha Tieto on tosissaan olematta vakava tai juhlallinen.

Oli rituaali muodollinen tai spontaani, se ottaa paikkansa "maailmojen välissä", arkipäivämme ja Jumalattarelle kuuluvan alueen välissä. Kehä voi olla rakennettu tai luotu mihin tahansa fyysiseen paikkaan, kukkulan huipulle tai kerrostalohuoneiston olohuoneeseen. Se voi olla rajattu kivillä, piirretty liidulla, tai maalattu, tai vedetty näkymättömänä seremoniallisen sauvan tai miekan kärjellä. Se voi olla vihitty suitsutuksella, suolalla, vedellä, tai asianmukaisella kutsulla kaikkiin neljään ilmansuuntaan, tai muodostettu toisiaan kädestä pitävistä osallistujista.

Kehän muodostaminen aloittaa rituaalin ja siirtymisen laajennettuun tietoisuuden tilaan. Voiman nousu rituaalissa kohdistuu kehään, niin että se nousee korkeammalle sensijaan että hajoaisi. Jumalatarta, ja joissakin traditioissa Sarvellista Jumalaa, voidaan kutsua heti kun kehä on valmis. Kutsuminen voi tapahtua sovittuna hetkenä, tai -kuten meidän covenissamme- spontaanisti, silloin kun se tuntuu sopivammalta. Usein me kutsumme Jumalatarta laulamalla yhdessä, tai toistamalla säettä "Äiti-Kuu, anna valosi koko maalle ja taivaalle, me kutsumme Sinua".

Kun me laulamme, me löydämme rytmit, nuotit, melodiat ja sanat aivan kuin ne tulisivat itsestään esiin yhteensopivana ja kauniina kuviona. Laulu, tanssi, oikea hengitys ja keskitetty tahto auttavat voimaa nousemaan. Tämä on tärkeä osa rituaalia. Niiden, joilla on harjaantuneempi tajunta, tulee johtaa ja hahmottaa noitien psyykkisen energian muodostamisen muotoa ja sisältöä. Kehässä muodostuva energia voidaan ajatella kartiona, jonka kärki karkaa Jumalattaren luokse, josta covenin uudelleen energisoiva voima tavoittaa osallistujat, antaen heille voimaa tehdä niitä asioita joita he tekevät, kuten parantamista. Sen jälkeen voima palaa tyynelle, rauhoittuneelle tasolle. Hiljainen meditaatio, transsi tai keskittyminen kuluu tähän osaan rituaalia.

Energian voi myös jakaa osallisille jossain konkreettisessa muodossa, viininä, kakkuina, hedelminä, tai jonkin muun totutun nautittavan muodossa. Jumalatar on kutsuttu yhteisesti, ja juomauhri kaadetaan Hänelle ensimmäisenä. Tämän jälkeen voidaan rentoutua sosiaalisesti, vaihtaa kuulumisia. Jumalatarta kiitetään lopuksi, hyvästellään, ja ympyrä hajoaa. Osalliset palautuvat normaaliin aikaan ja paikkaan, toivottavat toisilleen hyvää jälleennäkemistä, ja hajaantuvat.

Tämä rituaalin muoto pohjautuu tuhansien vuosien kokemukseen, ja ihmisen tarpeiden ja ihmismielen mahdollisuuksien ymmärtämiseen. Tämä ymmärrys, joka on osa naisten kadonnutta perintöä, ja on korvaamattoman arvokas, ei ainoastaan rituaalien järjestämiselle ja henkisen kasvun tavoittelemiseen, vaan myös yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkiville, koska ihmisen tarpeet ja ihmisen energiat toimivat samoin kaikissa yhteyksissä. Noidat ymmärtävät, että energia, oli se psyykkistä, emotionaalista tai fyysistä, virtaa aina sykleittäin. Se nousee ja laskee, eikä se voi syklinsä lopussa seisahtua epämääräiseksi ajaksi yhtä vähän kuin sinä voit juosta loputtomiin pysähtymättä. Energian intensiiviset tasot täytyy vapauttaa, tuoda alas ja maadoittaa; Muuten ne toimivat hajoittavasti, tai jopa kääntyvät tuhoisiksi. Rituaalien järjestämisessä tämä tarkoittaa sitä, että jos yrität pitää kiihkoa yllä tuntikausia, huomaat energioiden lopulta kadotessa olevasi ärtynyt ja rasittunut, sensijaan että tuntisit saanesi jotakin.

Sama pätee poliittisiin liikkeisiin: Ryhmät, jotka yrittävät ylläpitää jatkuvaa kiukkua -aina korkealla energiatasolla- kuluttavat höyrynsä loppuun aivan tarkkaan. Jos sensijaan toimitaan voiman ehdoilla, se sallii sinun levätä ja kerätä energiaa toimiaksesi seuraavan aallonhuipun myötä. Energian vapauttaminen ei merkitse ajan tuhlaamista, sillä todellinen toimintahetki, todellinen mahdollisuus, toteutuu toistuvien iskujen sarjana, ei yhtenä jatkuvana rynnistyksenä.

Vanhan Tiedon rituaalit myös tuovat elämään draamallisuuden ja mielikuvituksellisuuden elementin. Ne antavat meidän elää myytit ja kokea symboliset arkkityypit. Aikuisina voimme niiden kautta kokea uudelleen lapsuuden ilon ja leikkimielen. Magiikka, Dion Fortunen määritelmän mukaan, on "kyky muuttaa tietoisuutta tahtonsa mukaisesti". Se ei ole oikeastaan kovin kaukana lapsen helppoudesta siirtyä luovan mielikuvituksensa siiville. Sallimalla itsellemme löytää luova lapsi itsestämme, löydämme rikkaan inspiraatioiden lähteen. Vanha Tieto auttaa meitä myös avaamaan intuitiivisuutemme ja löytämään omat psyykkiset ominaisuutemme.

Joskin noituus on yleensä liittynyt magiikkaan ja yliaistillisten voimien käyttämiseen, kaikki covenit eivät pidä psyykkistä harjaantumista kovin keskeisenä. Jumalattaren kunnioitus on useinkin keskeisintä toiminnassa. Yhtäkaikki, jokainen rituaali liittyy jollakin tasolla psyykkiseen valveutuneisuuteen. Tavallisesti tie Vanhaan Tietoon kulkee initiaation kautta. Liitytään olemassaolevaan coveniin. Tässä onkin tiettyjä ongelmia, sillä coveneiden koko on rajoitettu, ja niiden jäsenistön tasapainoisuudesta pidetään huolta. Siksi on joskus hankalaa löytää sellainen coven, joka voi ottaa uuden jäsenen vastaan. San Franciscossa, Los Angelesissa ja New Yorkissa tätä ongelmaa ratkaistaan sillä, että covenit ylläpitävät avoimia perehdyttämisryhmiä, joihin saa yhteyden julkaisujen kautta. Muualla voi olla vaikeaa jopa paikallisen toimivan covenin löytäminen.

Toisaalta mikään ei estä initioimattomia henkilöitä muodostamasta omia coveneitaan ja piirejään, ja kokoontumasta rituaaleja varten. Naiset, esimerkiksi, ovat yhä enemmän liittyneet yhteen tutustumaan Jumalatar-orientoituneeseen henkisyyteen, ja kehittääkseen rituaaleja ja symboleja, jotka ovat mielekkäitä nykyajassa. Oman piirin aloittaminen edellyttää luovuttaa, mielikuvitusta, mutta se on hyvin jännittävä kokemus. Voit jättää pois muodolliset psyykkiset harjoitukset, mutta ehkä löydät jotain sellaista, mitä kukaan ei voi sinulle opettaa.

Paljon siitä mitä on kirjoitettu Vanhasta Tiedosta on tavalla tai toisella yksipuolista, joten ota se mikä on sinulle tarpeellista, ja jätä muu. Näen seuraavat vuodet hyvin kriittisinä kulttuurimme muutokselle patriarkaalisesta kuoleman kultista elämän, luonnon ja naisellisen perustan rakastamiseen. Vanha Tieto ("The Craft") on vain yksi tie monista naisille avoimista, ja monet meistä haluavat julistaa uusien polkujen löytämistä, kuin olisimme kartoittamassa tuntematonta mannerta sisältämme. Perintö, kulttuuri, muinaisten papitarten tietämys, parantajat, laulajat, ja näkijät ovat menneet, mutta näen heidän henkensä säilyneenä, valmiina kukoistamaan uudessa ajassa tuhansina kukintoina. Äiti-Jumalattaren pitkä lepo on päättymässä. Herätköön Hän jokaisen meidän sydämessä. Tapasimme hyvin, erotkaamme hyvin, ja
Blessed be".


To Starhawk's Home Page




"Noituus" ei siis ole taikauskoa tai vitsikästä luutaleikkiä -välineet lelukaupasta Harry Potter -osastolta- vaan Euroopan alkuperäisen uskonnon kaikuja, -ja elvytystä, ja tällä alkuperäisellä uskonnolla on vielä tärkeää annettavaa meille, jotka olemme väärinkäyttäneet asumaamme planeettaa, melkein tuhoten sen ja myös itsemme.